Vesa Kataja pyrki vastineessaan pääkirjoitukseeni rauhoittamaan huolta syöpälääkkeiden ja muiden kalliiden lääkehoitojen saatavuudesta. Hänen perustelunsa ovat lääketieteellisesti ja juridisesti ymmärrettäviä: lääkäri päättää hoidosta, hoitosuositukset ovat valtakunnallisia, eikä hyvinvointialue voi jättää käypää hoitoa antamatta pelkän hinnan vuoksi. Tästä on vaikea olla eri mieltä.
Silti Katajan kirjoitus sivuuttaa sen olennaisen kysymyksen, joka julkisessa keskustelussa on huolta herättänyt.
Kyse ei ole vain siitä, saako potilas lääkkeensä tänään tai huomenna. Kyse on siitä, mitä tapahtuu, kun noin sadan miljoonan euron lisälasku siirretään kesken budjettivuoden valmiiksi talousvaikeuksissa oleville hyvinvointialueille. Ylen selvityksen mukaan puhutaan lääkkeistä, joiden kustannusvastuun Kela päätti palauttaa lain mukaiseen järjestykseen vain muutaman viikon siirtymäajalla. STM itsekin on myöntänyt, että ajankohta oli ongelmallinen, ja että parempi ratkaisu olisi voinut olla vuodenvaihde.
Kataja korostaa, että potilaat eivät jää ilman hoitoa. Myös STM:n osastopäällikkö Anna Cantell-Forsbom toteaa Ylen haastattelussa, ettei kukaan ole jäämässä ilman lääkkeitä.
Mutta juuri tässä keskustelun ydin onkin. Kukaan ei ole väittänyt, että lääkärit lopettaisivat hoidot yhdessä yössä, sillä huoli koskee pidempää aikaväliä. Kun hyvinvointialueilta leikataan samaan aikaan palveluja, suljetaan toimipisteitä ja etsitään säästöjä joka sektorilta, sadan miljoonan euron lisäkustannus ei ole mikään kirjanpidollinen yksityiskohta. Se on summa, joka väistämättä vaikuttaa päätöksentekoon jossakin kohtaa järjestelmää.
Ylen analyysi nostaa esiin myös toisen tärkeän näkökulman. Niin sanottu syöpälääkekohu liittyy suurelta osin vain pieneen joukkoon uusia ja erittäin kalliita lääkkeitä, käytännössä erityisesti yhteen luuydinsyövän hoidossa käytettävään lääkkeeseen. Tämä ei, missään määrin, vähennä ongelman vakavuutta. Päinvastoin. Juuri uusien ja kalliiden hoitojen kohdalla terveydenhuolto joutuu tulevaisuudessa tekemään vaikeita rajanvetoja.
Kataja luottaa siihen, että valtakunnalliset suositukset takaavat yhdenvertaisuuden. Toivottavasti näin on, jota rohkenen itse epäillä. Käytännössä ja tosiasiallisesti hyvinvointialueiden taloudellinen kantokyky vaihtelee kuitenkin huomattavasti. On täysin perusteltua kysyä, syntyykö tulevina vuosina painetta hidastaa uusien hoitojen käyttöönottoa tai tiukentaa niiden myöntämiskriteerejä alueilla, joiden talous on kaikkein heikoin.
Juuri siksi alkuperäinen huoleni ei ollut perusteeton. Potilaiden yhdenvertaisuus ei vaarannu välttämättä tänään, mutta siitä on syytä keskustella silloin, kun rahoitusvastuita siirretään valtion taskusta toiseen ilman että rahaa siirtyy mukana. Katajan kanssa voin olla samaa mieltä yhdestä asiasta. Hölmö lainsäädäntö on korjattava.
Mutta yhtä tärkeää on tunnustaa, että huoli ei syntynyt median paisuttelusta. Huoli syntyi siitä, että Suomessa rakennettiin järjestelmä, jossa rahat ja vastuut liikkuvat eri tahtiin. Kun näin tapahtuu, potilaat alkavat perustellusti kysyä, maksaako laskun lopulta heidän sairautensa.
Hannu F.E. Takala


