Taru on saapunut rantamökille kirjoittamaan valmiiksi kolmannen romaaninsa ja tavannut lapsuudenystävänsä Lauran, joka viittasi salaperäiseen perinteeseen ja juhannustaikaan. Laura kutsui Tarun päivälliselle. Taru valmistautuu iltaan ristiriitaisin tuntein: hän haluaa tietää lisää, mutta arastelee kertoa Lauralle omaa salaisuuttaan.
Yksi pitäjän kantataloista seisoo edessäni, yhä suurena ja vahvana yli kolmen sadan vuoden jälkeen. Se on tehty ikipuista ja laajennettu pariin kertaan. Kaksikerroksisena se on vaikuttava näky niemen korkeimmalla paikalla, punamullattuna ja puusepän taiteilemien ikkunanpuiden välistä katsovine lukuisine ikkunoineen kesäkuun kirkkaan päivän valossa.
–Hei, tule vaan peremmälle, huutaa Laura helleasussaan ja hänen jaloissaan on kaksi lasta. Esittäydyn punatukkaisille lapsille; heidän nimensä ovat Max ja Anna. Jan tulee tervehtimään minua. Hän voisi olla yhtä hyvin pääkaupunkiseudun purjehduskerholla noissa merimiehenkisissä asusteissaan, mutta vaikuttaa rennolta ja ilahtuneelta tulostani.
–Meillä on kohta grilliruoka valmiina, Laura sanoo. –Tehdään pieni talokierros ennen sitä?
–Sopii, vastaan.
Laura vie minut sisään. Eteinen on laaja, yhtä suuri kuin yksiö, jossa joskus asuin. Siitä vievät portaat yläkertaan. Tupa on laaja ja valoisa, räsymattojen peittämällä lattialla on kahden istuttava keinutuoli takan edessä. Sisustus on tasapainoinen ja viihtyisä, siinä on moderneja elementtejä, joiden kanssa se voisi ihan hyvin olla sisustuslehdestä. Jokin on muuttunut sitten viime kerran, kun olin täällä.
–Sinäkö täällä olet sisustanut, kysyn.
–Tämä on ollut monen vuoden projekti. Tuon stadista tullessani kirpparilöytöjä ja vien mennessäni ylimääräistä tavaraa, Laura kuittaa vaatimattomasti.
Alhaalla on kaksi isoa makuukamaria, joista toisessa asuvat lapset lelujen määrästä päätellen ja toisessa Laura sekä Jan.
–Työtilat ovat ylhäällä; haluat varmaan nähdä?
–Juu, vastaan, ja minua kuumottaa hieman, sillä ylhäällä voi todella olla jotain, mitä haluan nähdä. Kiipeämme portaat ylös ja lihakseni muistavat, kuinka ne kiivetään: olen tehnyt tämän saman satoja kertoja.
Kaikki on yläkerrassa ennallaan, kuin silloin ennen. Käytävän molemmin puolin on huoneita, joissa suvun lapset ja nuoret ja nuoret perheet pienine lapsineen ovat asuneet. Lapsuudessani täällä asui vain Laura, kesäisin, hänen isotätinsä Mirjami asui alakerrassa. Kaikkein kiinnostavinta täällä oli Anelman ateljee. Se oli käytävän päässä, suuri valoisa huone, jossa Anelma maalasi ollessaan täällä. Joka puolella oli valmiita ja keskeneräisiä maalauksia, pensselit olivat yhä kupissa, vaikka Anelma oli jo poissa. Ja ne maalaukset; ne lumosivat minut kerta toisensa jälkeen. Niissä oli jotain sadunomaista ja kaihoisaa; jo lapsena ymmärsin, millaista taitoa ja näkemystä vaati kuvittaa sielunsa ikävä ja kaipuu. Valkovuokkoja täynnä oleva metsä; kurkien parvi järven yllä ja alastomat puut; uskomattomat pilvet tämän maiseman yllä, nainen rannan metsikössä. Mutta myös Italian ja Espanjan maisemat, viimeiset maalaukset eksoottisista kohteista, jonne Anelma vielä vanhoilla päivillään pääsi, safarihattu keikkuen, saappaat jalassa. Kaikkien vahvojen, itsenäisten naisten esikuva.
Huone oli entisellään muuten, mutta Laura oli tyhjentänyt suuren työpöydän ja sen ympäristön omalle projektilleen. Hänen papereitaan ja tavaroitaan on ympäriinsä ja tunnistan kiihkeän luomisprosessin, kun sellaisen näin. Kaikki ympäriltä katoaa, ja ajatus keskittyy virtaavassa tilassa luomaan uutta palasista, joita mieli kokoaa esille kuin tarjottimelle.
Kirjahyllyssä on yhä kuva Anelmasta nuorena. Hän on ulkona, takapihalla, taulupohjan äärellä ja katsoo kameraan nauraen, tuuli hulmuttaa hiuksia. Kuva on sota-ajalta, muistan.
Anelma halusi aina tulla taiteilijaksi. Hän oli kuitenkin jo valinnut rakkauden, toisella niemellä asuvan Jalmarin, vaikka tiesi, että sen myötä ei koskaan lähtisi opiskelemaan taidetta. Jalmari oli omalla niemellään isäntä, ja Anelmasta tulisi emäntä. Sitten tuli sota. Viikkoa ennen häitä Jalmari sai surmansa taistelussa. Sotavuosina Anelma maalasi ja maalasi. Sodan jälkeen hän lähti Helsinkiin ja alkoi opiskella taidetta. Hänestä tuli yksi sodan jälkeisten vuosien naistaiteilijoiden esiin nousun johtohahmoista ekspessionismin ja modernismin saralla.
Anelma rakastui, mutta se rakkaus ei koskaan voinut olla totta – maailma asetti raamit ja rajat. Ja Anelma maalasi, koska maalatessaan hän oli ehjä ja turvassa. Hän menestyi, etenkin ulkomailla. Hän maalasi eri maissa ja kaupungeissa, oli kotonaan aina siellä minne meni, kirjoitti ja maalasi, ja palasi aika ajoin kotiin, vanhaan taloon niemelle järven rannalle, missä hänen veljensä piti tilaa. Jaakko-veljen lapset Mirjami, Otto ja Eila olivat hänelle hyvin rakkaita, sillä omia lapsia hän ei koskaan saanut.
Ja minulla oli Anelman tarina.
Yhtäkkiä huomaan kirjakokoelman joukossa nahkakantisen vihkon. Avaan sen ja odotan näkeväni etusivulla Anelman nimen, mutta siellä lukeekin: Magdalena, 1890. Käsiala on haalistunutta ja koukeroista, mutta olen lukenut sellaista paljon. Selaan sivuja.
Olen ollut heikkona taas. Se on ikävää, kun on kesä. On niin kovin kaunista. Äiti sanoo, että minun pitäisi olla ulkona, mutten jaksa. Jo pelkkä Hjallen ja hänen ystäviensä remuaminen ottaa voimille. Hänen ystävänsä sieltä Iiruulta ovat olleet täällä. Juhannuksena he menivät joukolla lähteelle ja joivat, ja pitivät siitä kovaa ääntä – eivät kai ymmärtäneet, että valvon ja kuulen. He haluavat, että heistä tulee jotakin suurta, ja minä…
Keskeytän lukemisen hämmentyneenä, kun Laura sanoo, että ruoka on valmis. Seison vihko kädessäni ja ojennan sitä häntä kohti.
–Tarkoittaako tämä sitä, mitä minä luulen? Olivatko ne surullisenkuuluisat arkkitehti- ja taiteilijaveljekset tämän talon vakiovieraita? Ja onko tässä kyse siitä samasta lähteestä, josta aiemmin puhuit?
T P-T
Jatkuu 4.7.
