Ei vuoteeseen kannata jäädä yöllä kieriskelemään, menee mieluummin rannalle ja kalastaa, Pekka Kejonen sanoi.
Istuimme ikkunapöydässä Kankaanpään kuntoutuskeskuksen ruokasalissa. Psykologi Marika oli ennen lounasta puhunut ryhmällemme aivoinfarkteista ja unettomuudesta. Elettiin 2010-luvun alkupuolta ja salin taustahälynä kuului nielemishäiriöisten kuntoutujien jatkuva yskintä.
Kejonen kysyi, harrastinko kalastusta. Kerroin juhannuksena Veanteensyväyksen reunalla irtipäässeestä, joka oli ollut silmissäni maailman kaunein kala. Hänestä paras kala oli se, jonka jättää ottamatta, se ui vapaana jatkaen sukuaan. Hän sanoi asuneensa liki kaksi vuosikymmentä Tenojoen lohimaisemissa. Kysyin, mitä hän oli mieltä Antti Tuurin Teno-kirjasta, joka minulta oli jäänyt kesken ainoana Antin kirjoista. Kejonen sanoi kalavaleet tunnistavansa.
–Ei kalatarinoihin kuulu oman itsensä kehuminen ja muille naureskelu, hän puuskahti.
Kejosen kalastuskolumneita oli äskettäin julkaistu kokoelmassa Lohen kääntöpiiri. Siinä hän arvosteli Tuurin perhokalastuskirjaa, missä ”kalastuksen intohimo muuttuu maaniseen suhtautumiseen saaliseen”. Sellainen kun ei parane ”paskan jauhamisella aiheesta paistaa vai päästää”.
Sitä vastoin toinen lappajärveläistaustainen kirjailija Arto Melleri sai kehuja viimeisestä runokirjastaan, jonka kirjoitti kuntoutuessaan aivovammasta. Lyriikan pelkistetty muoto sai Kejoselta tunnustusta.
–Pidän siitä, että turha rönsöily on jäänyt pois, hän kehui.
Kuntoutusviikon aikana jutellessamme pääsimme syvällisiinkiin asioihin. Havaitsin, että vaikka Pekka Kejonen koki tyytyväisyyttä kirjojensa menestyksestä, niin elämässään kaikkein ylpein hän oli pojastaan. Kun hän syyskuussa 2020 kuoli sairauskohtaukseen boheemikirjailijalle korkeassa 79-vuoden iässä, niin medialle kuolintiedon antoi poika, YLE:n toimittaja Petri Kejonen.
”Elämä on tasapeli.
Syntyvälle annetaan kaikki
ja kaikki jätetään kuollessa:
riemun kiljaisu
ja
helpotuksen huokaus.”
Tapani Tyynelä
