Usein kuulee sanottavan, että ikä on vain numeroita. Ilmi Pellisen kohdalla se kyllä pitää täsmälleen paikkaansa. Ei voida puhua 100-vuotiaasta vanhuksesta. Ei, Ilmi on pirteä ja ketterä elämää täynnä oleva leskirouva, jolla juttu luistaa ja järki leikkaa kuin partaveitsi. Ikää nyt vain on kertynyt tuo 100 vuotta. Huushollihommat hoituvat kuten aina ennenkin.
–Matin kuoleman jälkeen asumme tässä nyt kahdestaan Marjatan kanssa. Hänen kanssaan teemme vuoropäivisin ruuat ja aterioimme näin vuoroon toistemme luona. En minä itseäni vielä niin kovin vanhaksi tunne, vaikka tuota ikää jo 100 vuotta onkin. Toki onhan tuona aikana ehtinyt nähdä ja kokea monenlaista. On ollut iloa ja raskastakin surua, viimeisimpänä tuo pojan, Matin, kuolema, sanoo Ilmi, ja kertoo tarinansa.
“Synnyin Kortesjärven Kuoppamaassa 20. päivänä joulukuuta vuonna 1925 yhdessä kaksoisveljeni Veikon kanssa. Isäni oli Johannes Kuoppamaa ja äitini oli Sanna-Maija omaa sukua Helkanmäki eli Hyytinen. Meitä ennen oli äitini synnyttänyt jo kymmenen lasta, joista kaksi oli kuollut. Meidän jälkeemme syntyi perheeseen vielä yksi tytär, niin että meitä oli neljä poikaa ja kahdeksan tytärtä, siis oikein kunnon suurperhe. Kotini oli pieni maatila Kuoppamaassa, joka tunnetusti oli hyvin hallanarkaa seutua. Meillä oli muutama lehmä, joista saimme maidon ja voin ja pelloilta heinät lehmille ja perunat, jos ei halla sattunut satoa tuhoamaan.
Isäni oli kirvesmies ja puuseppä. Hän kulki kesät rakennuksilla töissä ja talvet nikkaroi kotona rekiä, kärryjä ja huonekaluja ja sorvasi kärrynkappoja isännille. Äiti hoiti lehmät ja lapsikatraan. Eihän se elämä lapsuudessani leveää ollut, mutta emme me kuitenkaan koskaan nälkää tai varsinaista puutetta nähneet ja heti vartuttuamme aloimme hankkia omia tienestejämme. Vanhemmat tytöt menivät piikomaan, mutta me nuoremmat emme enää menneet piiaksi, vaan kudoimme kankaita Kauhavalle liikkeisiin. Pojat lähtivät rakennustöihin. Siihen aikaan oli perheissä yleisesti paljon lapsia ja kävimme paljon yhteisissä leikeissä ja riennoissa naapurikylissä. Vaikka Kuoppamaasta olikin pitkä matka vähän joka paikkaan, ei se haitannut. Jalkaisin liikuttiin, kun ei tuohon aikaan muuta konstia ollut.
Kihlat vuonna 1945
Näissä yhteyksissä tulin sitten tuntemaan tulevan puolisonikin, Olavi Pellisen, mutta vasta sodan jälkeen aloimme seurustella vakavammin. Kihlat ostimme 1945 ja seuraavana keväänä menimme naimisiin. Muutin miniäksi Olavin kotiin Pellisen Ylitupaan. Talo oli tuolloin vielä jakamatta ja Olavin veljet ja äiti asuivat vielä kaikki yhdessä. Vanhin lapsistamme, Marketta, syntyi vuoden kuluttua naimisiinmenostamme ja parin vuoden kuluttua syntyi poika Markku. Sitten tulikin ensimmäinen kova paikka elämässämme. Menetimme Markun vajaan vuoden ikäisenä. Se oli meille molemmille, mutta erityisesti Olaville todella kova paikka, mutta elämän oli jatkuttava ja vähitellen suru hälveni. Lapsia meille syntyi vielä kaksi lisää, Matti ja Anne.
Veljekset Olavi ja Erkki jakoivat keskenään Ylituvan talon, ja niin perustimme oman kodin.
Kaikki oli rakennettava alusta lähtien, mutta olimme nuoria ja voimia riitti, vaikka rahasta kaiken pystyyn saamiseksi olikin pulaa. Vähitellen oma talomme kuitenkin meni eteenpäin. Hankimme lisää maata ja sen myötä saatoimme pitää enemmän karjaa. Lapset kasvoivat ja alkoivat rakentaa omaa elämäänsä.
Olavi laittoi navettaan lypsykoneen, ja niin minä saatoin mennä töihin talon ulkopuolelle. Sain töitä ensin kirkonkylälle perustetussa kehräämössä ja sen jälkeen Saarioisten tänne vasta valmistuneella perunavarastolla. Kun minulla nyt oli vakituinen tienestipaikka, niin minä ostin meille auton ja hankin ajokortin. Niin pääsimme nyt mihin mennä halusimme.
Olavin terveys alkoi kuitenkin heikentyä iän karttuessa ja talon työmäärä alkoi olla hänelle liian raskas. Niin päättivät Matti ja vaimonsa Marjatta tulla Pelliseen ja ottaa talon ohjat käsiinsä. Talo remontoitiin ja meille Olavin kanssa rakennettiin omat huoneet. Saarioisten myytyä perunavarastonsa Raisiolle tarjoutui minulle mahdollisuus jäädä varhennetulle eläkkeelle. Niin oli minulla ja Olavilla kanssa ensimmäisen kerran elämässämme mahdollisuus nauttia elämästä ilman raskaita työhuolia. Hoitelimme Matin ja Marjatan lapsia ja köröttelimme Ladallamme ympäri maata aina tilaisuuden tullen, niin kauan, kun Olavin terveys salli. Sitten alkoi Olavin terveys vakavasti heikentyä ja 1997 minä jäin yksin tähän pieneen kotiimme. Vaikka menetys oli raskas, olin siihen kuitenkin saanut valmistautua Olavin pitkän sairastamisen myötä ja siitäkin surusta minä selvisin.
”Aika haavat parantaa”
Matti jatkoi talon pitoa, isonsi navettaa ja vuokrasi lisää maita. Marjatta kävi työssä talon ulkopuolella. Kaikki näytti olevan kunnossa, mutta sitten alkoivat vaikeudet. Ensin Matti sai karjasta allergisen astman, joka pakotti luopumaan karjan pidosta. Lopulta myös maat piti vuokrata ulkopuolisille. Hän sai kuitenkin hyvän työpaikan kaupan alalta ja sitä jatkui yli kaksikymmentä vuotta, eläkeikään saakka. Sitten iski vakava sairaus, joka vei hänet hautaan. Siitä iskusta minä en meinannut selvitä, enkä ihan kokonaan ole selvinnyt vieläkään. Päivä kerrallaan on Marjatan kanssa kuitenkin yhdessä eteenpäin menty uskoen, että menemme edelleen – toinen toistamme tukien. Aika haavat parantaa.
Sen olen tämän sadan vuoden aikana ehtinyt oppia, että ihmisen on nöyrästi otettava vastaan sen, minkä Luojamme meille antaa. Hänen kädessään on meidän elämämme ja kohtalomme ja siihen meidän on tyytyminen.”
Mauri Jokela
