Kipinä huokaisi.
“Tiedätkö, vanha ystäväni Rämeparta,” hän sanoi lempeästi, “joulun taika ei ole vain lahjoissa ja lauluissa. Se, että istumme tässä yhdessä, on joulun taikaa. Olen pahoillani, kun en ole käynyt luonasi pitkään aikaan.”
Peikon silmissä välähti kyynel. Hän ojensi taikakristallin takaisin tontulle.
Kipinä pudotti kristallin taskunsa pohjalle, halasi peikkoa, ja samassa koko alue täyttyi tuikkivista jouluvaloista. Lappajärven jää lauloi jälleen ikiaikaista lauluaan, ja lasten nauru kantautui kylästä toiseen.
Savu poro kaartoi taivaalle ja huikkasi: “Hienosti hoidettu, Kipinä!”
Tonttu hymyili ja katsoi järven jäälle, joka kimalteli kauniisti tähtien loisteessa. Joulun taika oli palannut. Mutta palauttiko taian kristalli vai myötätunto, pohti Kipinä hiljaa mielessään.
”Hyvää joulua Rämeparta,” Kipinä sanoi ja ojensi ystävälleen taskusta löytyneen piparin.
”Kiitos,” vastasi Rämeparta hymyillen. “Hyvää joulua myös sinulle.”
Yhdessä he katselivat pehmeiden lumihiutaleiden leijailua. Siinä hetkessä Kipinä ymmärsi, että joulun taika ei koskaan kadonnutkaan – se vain odotti, että joku muistaisi mikä on kaikkein tärkeintä.
