Hautausmaalla 7. heinäkuuta

Olen ostanut neljä arkkuhautapaikkaa silloin, kun mieheni kuoli vuonna 2013.

Kävin jälleen haudalla, järkytyin. Kukkivat keisarinkruunut oli trimmeröity poikki, kukat maassa sikin sokin. Katkaisut tehty äskettäin, elämän virtaa vielä niissä näin.

Olin istuttanut haudalle mieheni lempikukkia, monivuotisia. Olen vanha, en jaksa vettä kuskata ja kesäkukkia jatkuvasti vaihdella, monta kertaa kesässä. Perennat ovat onnistuneet hyvin, aina joku kukkii keväästä myöhäissyksyyn. Kauneus on katsojan silmässä.

Olin mukana hautausmaakierroksella, pyysin katsomaan tihutyötä haudallani. Sain huomata erään luottamushenkilön taholta, kaikki istutukseni olivat väärin. Melkein kaikki pitäisi poistaa. Meidän rakkaat kasvimme, joista yhdessä sovimme.

Hautamme hyvin hoidettu, roskia ei jätetty. Hiekkaerämaata koko hautausmaa.

Joku hautausmaaohjeistusko on tärkeämpi kuin puolison sydämen ääni? Hautasäännöt eivät ole ”ehdottomia lakeja”, vaan neuvoa antavia. Olemme eläissämme kaikki erilaisia, myös hautamme saa olla erilainen. Hautamme on sydämellä toteutettu, yhteisistä muistoista rakennettu. Ei mitään tusinatavaraa, vaan tunnetta aitoa, syvempää, niin kuin elämämmekin.

Haudallamme ei luvatta saa mennä tuhoamaan. Se on röyhkeä loukkaus. Ja haudan häpäisy. Hautausmaa on minulle paikka pyhä, pahoitan mieleni yhä kun siellä käyn silmissäni näen sen näyn. Ne silvotut keisarinkruunut haudallamme.

Jaa juttu: