Valinnanvapautta koskeva lakiehdotus oli juuri annettu eduskunnalle. Keskusteluun osallistui ministerit päähallituspuolueista Petteri Orpo (kok.) ja Anu Vehviläinen (kesk.), ja kahden suurimman oppositiopuolueen johtajat eli Antti Rinne (sd.) ja Touko Aalto (vihr.).
Keskustelijat tuntuivat elävän edelleen 1940–50-luvuilla, jolloin kunnissa oli terveyssisar ja ehkä myös kunnanlääkäri, joka oli lähes puolijumala vastaten käytännössä kaikista kuntalaisten terveyteen liittyvistä asioista siten kuin ehti ja voimia riitti. Koko tunti kului väittelyyn siitä, pääseekö kansalainen paremmin lääkäriin vai ei, ja nousevatko vai laskevatko kustannukset.
Ketään ei näyttänyt pätkääkään kiinnostavan, mitä tapahtuu päihdeongelmaisille, mielenterveyskuntoutujille tai vammaisille puhumattakaan lastensuojelun resursseista. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, miten käy hoitoketjuille, ja paraneeko sosiaali- ja terveydenhuollon integraatio vai ei. Terveydenhuolto on nykyään aivan muuta kuin lääkärin vastaanottotyö. Hoitajien, fysioterapeuttien ja muiden ammattilaisten potilaskontaktit ovat kaksin-, jopa kolminkertaisia lääkärikontakteihin verrattuna.
Lääkäriin pääsy on tietysti poliitikolle herkullinen aihe, mikäs muu perustervettä työssä käyvää kansalaista kiinnostaa, ja tämä joukkohan on se suurin äänestäjäkunta. Otsikossa kysyn, pitääkö olla huolissaan? Eilisen keskustelun jälkeen huoleni valitettavasti kasvoi. Pelkään pahoin, että maakuntapoliitikot tekevät sitä, mitä isot edellä. Päähuomio ja ehkäpä resurssitkin ohjataan sinne, mikä eniten kiinnostaa suurinta äänestäjäjoukkoa.
Antti Perkkalainen, kuntayhtymän johtaja
