Kerran eräs kirkonkyläläinen erämies rakensi metsämökin kytötien varteen. Hänen metsäpalstansa ei ollut suuri, mutta hyvin siihen mahtui mökin ympärille sauna, halkovaja ja koiralle oma koppi aitauksineen. Monen muun eränkävijän tavoin hän oli luonnonystävä ja nikkaroi jäniksille ruokintapaikan, vaan ei pyyteettömästi.
–Kun jäniksiä alkaa pyöriä täällä liikaa, niin lopsautan muutaman haulikolla, hän kertoi.
Mies lopsautti suullaan ja jatkoi korttipakan sekoittamista. Hänellä oli kuulokoje, hän puhui hitaasti ja teki kaiken muunkin vailla kiirettä. Nissisten hirviporukkaan hän ei kuulunut. Siksi hän hieman suri nyt metsästäjien lopsauttamia peltohirviä, joihin oli kesän aikana ehtinyt jo tottua.
Hirvien ja jänisten lisäksi hän piti peuroista, joihin liittyi suuri unelma. Kytötien varrella oli tiheä taimikko, jonka hän toivoi joskus voivansa ostaa. Sen hän aitaisi ja laittaisi sinne peuroja. Talvella hän ruokkisi niitä haavan ja koivun oksilla. Hyvä niiden olisi siellä elää.
Se unelma ei koskaan toteutunut. Vaikka maailman pahuudesta ei metsämökillä tiennyt mitään, niin maailmassa oli ihmisiä, jotka tiesivät mökistä ja pitivät sitä pahana. Naapuri kaivoi ruman rajaojan, jotta miehen metsäpalstan pieni koko ei vahingossakaan unohtuisi. Erämiehen piti rakentaa tukeva silta ojan yli kulkureitin mökille saadakseen.
–Olihan se ojanteko naapurilta pelkkää ”tingintekoa”, mies sanoi ja muut mökin korttipöydässä olivat samaa mieltä.
Puun kasvua ja metsätalouden tuottavuutta kankaalle kaivettu oja ei lisännyt, mutta ei siitä haittaakaan ollut vesistökuormituksen tai muun ympäristönsuojelun näkökulmasta. Vesi kun ei siinä koskaan ole virrannut, ei tänäkään keväänä 40 vuotta myöhemmin. Riemukkaasti yhä kuului Aitanevalta teerien puperrus ja kurkiparin trumpettiduo ”krrooo-krrrou…ka-ka-ka!”
Tapani Tyynelä
