Viimeisten vuosien aikana olen kirjoittanut artikkeleitani suomalaiseen paikallislehteen ja kertonut lukijoille elämästäni, lapsuusmuistoistani, vaikutelmistani ja kokemuksistani. Näiden tarinoiden kautta olen yrittänyt tutustuttaa ihmisiä kotimaahani Ukrainaan – sen kulttuuriin, tapoihin, kansanperinteisiin, ruokaan, käsitöihin sekä paikkoihin, joilla mielestäni on erityinen sielu ja jotka ansaitsevat tulla tunnetuiksi.
”Järviseudun Sanomat” on suomalainen paikallislehti, joka on jo monien vuosien ajan kertonut Järviseudun alueen yhteisöjen elämästä. Lehdessä julkaistaan uutisia, ihmisten tarinoita, kulttuuritapahtumia sekä kolumneja. Juuri tässä lehdessä ilmestyi myös oma palstani “Svitlanan silmin”. Minulle siitä tuli mahdollisuus puhua lukijoille avoimesti ja vilpittömästi, jakaa ajatuksiani ja kokemuksiani sekä samalla rakentaa pientä kulttuurista siltaa kahden maan – Ukrainan ja Suomen – välille.
Yhteistyöni lehden kanssa alkoi vuoden 2023 lopulla. Aluksi kyseessä oli haastattelu, jossa kerroin ukrainalaisista joulunajan perinteistä – perheen tavoista, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Tämä keskustelu oli alku jollekin suuremmalle: toimitus ehdotti, että alkaisin kirjoittaa omaa kolumnia.
Vuoden 2024 alusta aloin kirjoittaa säännöllisesti lukijoille. Teksteissäni pyrin kertomaan ukrainalaisen elämän eri puolista. Joskus ne olivat lapsuusmuistoja – isoäidin keittiöstä, vastapaistetun leivän tuoksusta, kesäilloista tai vanhoista kansanperinteistä. Toisinaan kirjoitin perinteisistä käsitöistä – kirjonnasta, kudonnasta tai keramiikasta, jotka muodostavat kansani kulttuurisen muistin.
Toisinaan tekstini muuttuivat vakavammiksi ja kivuliaammiksi. Kirjoitin sodasta, siitä aamusta, jolloin miljoonien ukrainalaisten elämä jakautui aikaan “ennen” ja “jälkeen”. Kirjoitin ihmisten kokemuksista, hämmennyksestä ja pelosta – mutta myös siitä hämmästyttävästä voimasta, joka auttaa ukrainalaisia pysymään vahvoina vaikeimpinakin aikoina.
Halusin, että suomalaiset lukijat näkisivät Ukrainan muunkin kuin uutisotsikoiden kautta. Että he tuntisivat sen ihmisten tarinoiden, perinteiden ja arkisen elämän kautta – elämän, joka jatkuu silloinkin, kun maailma ympärillä muuttuu.
Kolumneissani kerroin myös elämästä Suomessa – ajatuksistani uudesta maasta, kielestä, jota opettelen, uusista tuttavuuksista ja yrityksestä löytää oma paikkani uudessa ympäristössä. Ajan myötä ymmärsin, että näistä teksteistä tuli enemmän kuin vain tapa kertoa Ukrainasta. Niistä tuli vuoropuhelu – hiljainen mutta vilpitön. Vuoropuhelu eri kulttuureista tulevien ihmisten välillä, jotka alkavat ymmärtää toisiaan paremmin.
Mutta kaikella on alku ja kaikella on loppu, ja näin Svitlanan silmin -kolumni tulee päätökseen.
Kaikki nämä tarinat, kaikki kirjoitetut kertomukset olen kuitenkin päättänyt koota yhteen ja julkaista kirjana. Niissä on osa elämästäni, muistoistani ja tavastani nähdä maailma.
Olen kiitollinen Järviseudun Sanomille mahdollisuudesta jakaa tarinoitani sekä ajatuksiani elämästä uudessa kielellisessä ja kulttuurisessa ympäristössä. Olen kiitollinen lehden toimittajille, jotka ovat auttaneet parantamaan tekstejäni ja korjaamaan virheitäni, sillä kaikki tekstini lähetin toimitukseen suomeksi – kielellä, jota vasta opettelen.
Olen kiitollinen Suomelle avusta, jota tämä kaunis maa antaa Ukrainalle. Kiitän suomalaisia, kiitän Vimpelin asukkaita inhimillisyydestä, tuesta ja avoimista sydämistä.
Ja jos joku näiden kertomusteni ansiosta tuntee Ukrainan, sen ihmiset ja sen sielun hieman läheisemmin, olen siitä hyvin iloinen. Silloin kaikki tämä on kirjoitettu syystä.
Elämä jatkuu… Ja tarina jatkuu…
Svitlana Zubenko
