Taidetila Tiirassa Evijärvellä on helmikuun ajan esillä kauhavalaisen Pirjo Heinon omakohtainen valokuvanäyttely ”Tarkemmin ajatellen… – Minulle kävi hyvin”. Näyttely on hänen tarinansa työuupumuksesta ja siitä toipumisesta. Kuvat ovat viiden vuoden ajalta.
Työuransa Pirjo Heino on tehnyt hanketyössä sekä sote-alalla. Hän koki kuormitusta jo pitkään, ajatellen että kyllä tämä tästä helpottaa. Uupumus hiipi hiljalleen, kunnes suorittajan voimat kertakaikkisesti loppuivat.
–Olin väsynyt ja ahdistunut, keskittymiskyvytön, mieli alavireinen, pinna lyhyt ja nukuin huonosti. Ajattelin, että jos lepään pari viikkoa, niin asia hoituu. Ei riittänyt kaksi viikkoa eikä kaksi kuukauttakaan. Osasyy oli persoonallisuudellanikin, oman tekemiseni suhteen olin hyvin vaativa. Halusin olla vastuullinen, tunnollinen, innostuva, lojaali ja kiltti, hän tiivistää.
Heinon mukaan ylikuormitus voi tuntua normaalilta, kun siihen on tottunut vuosien ajan. Uupumus hiipii hiljalleen, kuin salaa. Toipumisen tie on pitkä, eikä vakavasta uupumuksesta täysin toivu ehkä koskaan.
–Toimintakyky palasi parissa, kolmessa vuodessa. Pääsin uuteen työhön ja työpaikkaan. Kaiken tapahtuneen jälkeen sain vielä päättää työuran ”kunniallisesti” ja jäädä eläkkeelle.
Kolhiintuneen itsetunnon, häpeän, epäonnistumisen ja katkeruuden tunteet satuttavat sisäisesti kauan. Vasta nyt, viiden vuoden jälkeen hän tuntee olevansa aika lailla sujut tapahtuneen kanssa.
–Käsittelin ja työstin tapahtunutta monessa paikassa, monilla tavoin ja usean vuoden ajan. Tartuin kaikkiin tilaisuuksiin, mistä ajattelin olevan minulle hyötyä. Sote-työhistoriasta oli myös hyötyä; tunsin eri mahdollisuudet, kuntoutusmuodot, niihin hakeutumisen ja työskentelytavat, joten kynnys oli siinä mielessä matala. Lisäksi olen luonteeltani avoin, joten asioiden käsittely helpottui. Uudet positiiviset kokemukset ja tapahtumat olivat korjaavia kokemuksia. Ja ajan kuluminenkin teki oman tehtävänsä.
Tärkeimmät kuvat pääsivät näyttelyyn
Heino on kymmenisen vuotta harrastanut valokuvausta aktiivisesti. Alussa kiinnostivat eri taiteen ja kulttuurin työtavat, joita voisi käyttää erilaisten ihmis- ja asiakasryhmien kanssa muun muassa sosiaalityössä. Siihen kohtaan hän löysi valokuvaterapian koulutuksen Muurlan Opistolta Salosta. Valokuvaterapia ei ole oma itsenäinen terapiamuotonsa, mutta antaa ”salkullisen” menetelmiä, työtapoja ja työkaluja, joita voi käyttää. Pirjo Heino sai todistuksen vuonna 2020, jonka jälkeen hakeutui varsinaisiin valokuvauskoulutuksiin ja sai oppia tekniikassa. Valokuvaus koulutuksineen kannatteli häntä vaikeina aikoina. Vaikka oma jaksaminen oli usein vähissä, pysytteli hän kuitenkin mukana koulutuksissa. Viimeisin valokuvataiteen koulutus Kälviän Opistolla alkoi syksyllä 2024 ja päättyi vuotta myöhemmin. Tämä näyttely on kyseisen koulutuksen päättötyö.
–Valokuvaus on minulle luova tapa ilmaista itseäni eri tavoin. Se on minulle kokemusten, ajatusten, tunteiden ja olotilojen kuvittamista, kuvien sanoittamista ja oman itseni tekemistä näkyväksi itselleni.
Valokuvanäyttelyn kokoaminen on ollut Pirjo Heinon mukaan iso projekti.
–Kävin viime kesänä kursorisesti läpi suuren määrän kuviani ja poimin sieltä ensin mahdolliset ja sitten jatkoon pääsevät. Lopulta kuvat karsiutuivat tärkeimpiin, joihin kaikkiin liittyy jokin ajatus, tunnetila tai kokemus.
Hän kertoo kokevansa, että on nyt käsitellyt näyttelyn teeman eli työuupumuksen pitkälti ”valmiiksi”. Näyttelyn kokoaminen on ollut jonkinlainen päätepiste asialle eli ympyrä on sulkeutunut. Kuvat ovat useista eri syistä hänelle erityisen merkityksellisiä ja moniin liittyy hyviäkin muistoja.
– Ehkä rakkain on näyttelyn viimeinen tavallinen valokuva, jossa olen kansallispuvussa Kaustisella Mosalan rannalla viime heinäkuun kuumimpana päivänä. Valokuvista tietyömaan paljaaksi raavitut kalliot ”Paljaana” satuttaa minua sisäisesti vieläkin.
Pirjo Heino koki näyttelyn tekemisen ennen kaikkea saavutuksena itselleen. Hän rohkeni ja halusi sen tehdä, koska koki sen itselleen tarpeelliseksi ja hyödylliseksi. Aihe on kuitenkin hyvin henkilökohtainen.
–Tunnen oppineeni ja kasvaneeni taas hivenen sen myötä ja tunnen itseäni vähän paremmin. Olen iloinen, jos joku kohtalotoveri voi samaistua tarinaani ja saada siitä itselleen toivoa, voimaa ja rohkeutta omaan elämäänsä sekä nykypäivän työelämän myrskyihin.
Anu Rinne
