Palasin hiljattain kotikaupungistani Ukrainassa. Se sijaitsee 80 kilometrin päässä rintamalinjasta – tarpeeksi kaukana, etteivät räjähdykset kuulu joka päivä, mutta riittävän lähellä, ettei sota koskaan unohdu.
Tämä kesä, niin kuin kaksi edellistä, ei muistuta mitään aikaisempaa. Ilma väreilee kuumuudesta – tänäkin vuonna lämpötila nousee taas 40 asteeseen. Lehmukset kukkivat ja tuoksuvat, lapset juoksevat paljain jaloin urheilukentällä… Ja silti jokainen hetki tuntuu varastetulta, kuin se olisi napattu jostain entisestä, rauhallisesta kesästä, jota ei enää ole. Kaduilla on oudon hiljaista, mutta hiljaisuuden alla väreilee jännitys. Kukaan ei enää juokse suojaan ilmavaroituksen aikana; ihmiset vain pysähtyvät hetkeksi, katsovat taivaalle. Joku kiroaa ääneen, kiroaa hyökkääjiä, mutta jatkaa sitten matkaansa. Ehkä se on väsymystä. Tai tottumusta. Tai uskoa Ukrainan puolustajiin – toivoa, että tänään selvitään.
Kesän pitäisi olla elämän aikaa. Mutta täälläkin elämä tuoksuu ilmavaroitukselta, maistuu metallilta ja bensiiniltä. Kun taivaalla lentää hävittäjiä, risteilyohjuksia tai drooneja, ihmiset pysähtyvät kuuntelemaan: ovatko nuo omia vai eivät? Ja sitten taas kuuluu naurua puistonpenkiltä, pyörän ketjut narisevat, leipomon leipä tuoksuu ja kahvilasta kantautuu kahvin aromi.
Näin naapurini kastelemassa kukkia etupihallaan samalla, kun muutaman kilometrin päässä pellot paloivat venäläisen risteilyohjuksen osuttua. Hän ei sulje silmiään todellisuudelta, hän vain pitää kiinni arjestaan niin kuin osaa. Jotta ei murtuisi. Jotta ei menettäisi järkeään kaiken tämän keskellä.
Illalla kaupunki hengittää hieman vapaammin, kun helle hellittää. Ihmiset lähtevät ulos – töistä, kaupoista, asioilta tai vain kävelylle. He istuvat kahviloissa tai kerääntyvät kerrostalojen edustoille, vaihtavat kuulumisia. Joku nauraa, toinen on vaiti. Kaikki tietävät, että tänä yönä, kuten jokaisena yönä sitten Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen, tulee isku. Vihollinen iskee taas, kohteena nukkuvat kaupungit ja kylät. Aamun uutiset kertovat kymmenistä kuolleista ja haavoittuneista – lapsista, naisista ja vanhuksista, jotka nukkuivat rauhassa kodeissaan.
Siksi ihmiset ovat muuttuneet. Kukaan ei ole enää entisensä. Jokin on särkyneenä jokaisen sisällä, sillä maailma ympärillä ei ole enää sama.
Tämä ei ole vain elämää sodan keskellä. Tämä on taistelua siitä, miltä normaali tuntuu. Se on todellista, päivittäistä, lähes sankarillista.
Ja kaiken tämän keskellä sykkii jotakin voimakkaampaa kuin pelko – elämänhalu. Ihmiset eivät ole menettäneet kykyään elää täyttä elämää. He viljelevät puutarhoja, kylvävät kukkia, korjaavat pihoja, leipovat, ottavat kuvia auringonlaskuissa. Ja minä tiedän: jokainen näistä teoista ei ole vain tapa – se on vastarintaa.
Vaikka kaikki ymmärtävät, että mikään ei enää palaa entiselleen, he silti vaalivat sitä, mitä jäljellä on. Jopa sirpaleet menneisyydestä – nyt ne ovat pyhiä.
Tämä ristiriita rauhallisten rutiinien ja sodan raa’an todellisuuden välillä sattuu. Mutta juuri se on nykyhetki. Ukrainalaiset elävät siinä joka päivä.
Ihmiset pitävät kiinni arjestaan. Siinä on jotakin herkkää ja syvästi haavoittavaa. Se ei ole pakoa todellisuudesta. Se on vastarintaa. Yritys huutaa maailmalle:
”Minä olen täällä! Tämä on minun elämäni! Tämä on minun kaupunkini, minun maani! Haluan rauhaa! Haluan vain elää!”.
Svitlana Zubenko
