MUISTAN vielä hyvin, kuinka ala-asteella kirjoitettiin kaunolla. Meillä oli omat vihot, joihin kopioitiin kirjaimia ja mallilauseita huolellisesti. Myös asiakirjamallit tuli kirjoittaa kaunokirjoituksella. Lukiossa oli itsestään selvää, että esseevastaukset kirjoitettiin kaunolla – harva tekstasi.
Tänä päivänä tilanne on toinen. Sidosteinen kirjoittaminen, eli kaunokirjoitus, poistui perusopetuksen opetussuunnitelmasta vuonna 2016. Aiemmin Suomessa opetettiin ensimmäisellä luokalla tekstaus ja toisella kauno, nyt opitaan vain tekstauskirjaimet ja siirrytään nopeasti tietokonekirjoittamiseen.
Ratkaisu on herättänyt laajaa keskustelua. Esimerkiksi Saksan opettajaliiton puheenjohtaja Josef Kraus on kuvannut Suomen päätöstä pedagogiseksi virheeksi. Hienomotoriikassa suomalaiset lapset eivät ole sen heikommassa asemassa kuin saksalaiset tai ranskalaiset ikätoverinsa. Lisäksi suomen kielen äänne- ja kirjoitusasu vastaavat toisiaan, mikä helpottaa kirjoittamaan oppimista verrattuna esimerkiksi saksaan tai ranskaan.
Kaunokirjoituksella on paitsi historiallista ja esteettistä arvoa, myös vaikutuksia oppimiseen, ilmaisukykyyn ja motorisiin taitoihin. Käsin kirjoittaminen tukee hienomotoriikkaa ja silmä–käsi-koordinaatiota, aivan kuten käsityötunnit. Se kehittää myös keskittymistä, ajattelua ja luovuutta – taitoja, joita digitalisoituvassa maailmassa tarvitaan entistä enemmän.
Keskustelupalstoilla sadat ihmiset ovat kertoneet huolensa. Kun opetetaan vain tekstausta, moni nuori ei osaa lukea vanhoja käsin kirjoitettuja tekstejä – puhumattakaan siitä, että osaisi itse kirjoittaa kaunolla. Eräs vanhempi kirjoitti, kuinka hänen lapsensa ei osaa enää kirjoittaa edes omaa nimeään kunnolla. Tämä on huolestuttavaa aikana, jolloin allekirjoituksia edelleen vaaditaan virallisissa asiakirjoissa.
Lukiokoulutuksen pitäisi vahvistaa yleissivistystä. Silti nykyisin myös äidinkielen ainereaali ja ylioppilaskokeet tehdään tietokoneella. Monet kokevat, että esseevastaukset ovat nykyään lyhyempiä ja pinnallisempia kuin ennen. Meidän aikanamme oli normaalia, että pelkkä yksi vastaus täytti yli puolet konseptipaperista.
Kirjoittamisen ja lukemisen taitojen heikkeneminen näkyy myös korkeakoulujen pääsykokeissa. Poliisiammattikorkeakoulun esseekoe tuottaa monille suuria vaikeuksia, erityisesti niille, joilla ei ole lukiopohjaa. Tämä ei ole yksittäistapaus, vaan osa laajempaa muutosta, jossa kirjoittamalla oppimisen merkitys jää taka-alalle.
Kirsti Lonka korostaa uusimmassa kirjassaan Oivaltava oppiminen, että oppimista tukevat kiinnostavat tapaukset, tarinat ja pulmat – sekä aktiivinen, tutkiva ote. Kirjoittaminen on tässä keskeinen työkalu. Vaikka teknologialla on oma paikkansa, ei käsin kirjoittamisen ja kaunokirjoituksen merkitystä tulisi unohtaa.
”Antakaa lapsille mahdollisuus oppia!” – todetaan osuvasti Turun Sanomien sivulla.
Lasse Pippola
