Vimpelin hautausmaan keskeinen kohta tarjoaa korsiutuvan näyn, ja entistä voimallisempana. Kun viime keväänä sama ala yltyi enemmän ja enemmän puskemaan heinää sekä koivun- ja pihlajanvesaa, lyhyt mittani tuli täyteen. Lainasin raivaussahaa, sain kyydin hautausmaalle ja vedin siimalla lauhaa nurin. Jälkeenpäin kuulin kesätyöntekijöiden soittaneen suntiolle ylimääräisestä raivaajasta. Suntio oli kehottanut antamaan asian olla. Hautausmaalla kävijät kiittivät. Olivat odottaneet alan putsausta.
Sama ruohomeri oli luonnollisesti edessä tänä keväänä. Kun sille ei mitään tehty, soitin suntiolle ja seurakuntayhtymän kiinteistöpäällikölle. 1800-luvun lopulla Vimpelin kirkkoherrana toiminut Rydman suivaantui, kun seurakuntalaiset eivät välittäneet kuunnella hänen saarnojaan, vaan jumalanpalveluksen aikana tramppasivat kirkon ovista sisään ja ulos. Rydmanin mitta tuli täyteen: hän aloitti jumalanpalveluksen laittamalla ovet lukkoon. Tapaa eivät valituksetkaan kumonneet. Oli pakko kuunnella. Kenet pitäisi sisäänpönkätä kuulijaksi tässä heinäasiassa, tuomiokapitulin?
Kun suntion näin, hän sanoi, ettei estä, jos raivaussahaa taas käytän. Lainasahani oli ja on metsurikäyttöön tarkoitettu, aika raskas ja häijy viedä pyöräntarakalla. Lisäksi puuntaimet vaativat jo kolmioterää. Toisaalta olisihan siinä tekemisen meininkiä ja lehtiotsikon ainesta: 68-VUOTIAS LESKIROUVA RAIVAUSSAHAN KANSSA HEINÄNKAADOSSA HAUTUUMAALLA, ja vieläpä vieraasta seurakunnasta. Aivan Kummeli-kamaa!
Luonnonmukainen itkumuuri?
Mutta hautausmaan kahden päivän haravointitalkoot keväällä ja kirkon kiviaidan siistiminen kesäisin riittävät minulle. Siitäkin kuulin, että heinä heiluu kauniisti ilta-auringossa kiviaidan päällä. Luonnonmukainen itkumuuriko siitä on tarkoitus tehdä? Ainakin kivikkokukat häviävät, ellei aitaa putsata. Jokivarren talojen maa- ja kotitalousnaiset pitivät kiviaidan siivoamisesta ennen huolta, samalla kunnioittaen kirkkotarhaa. Käyn aitaa putsaamassa kunnioituksesta näitä Niemen, Haverin, Pajalan, Riihimäen ja muiden talojen matroonia kohtaan. Huivin leuanalussolmuun sidottuaan he jättivät moninaiset päivätyönsä ja osallistuivat siivoustalkoisiin.
Mutta kirkkoaidalta takaisin hautausmaalle. Sen tapahtumat saivat uusia käänteitä. Kyselin, miksi alasta ei pidetä huolta. Sain vastaukseksi, että niin ei nyt tehdä. Joku seurakunnassa on niin päättänyt. ”Enkä kerro sinulle, kuka”, jatkui vastaus. Voi pyhä Kummeli-veljeskunta. Minulle on kissankellon verran väliä nimestä. Mutta se ihmetyttää, että tämä seurakunnan asioista yksinään päättävä henkilö ei ole vaivautunut ottamaan selvää niinkin keskeisen paikan kuin hautausmaan tarinasta.
Ja se tarina juontuu jonnekin 1970-luvulle. Ajatuksena oli kerätä eri puolilla hautausmaata hujan hajan sijaitsevat, nuupallaan olevat vanhat kivet yhteen paikkaan, puhdistaa ne ja kunnostaa tekstejä sen minkä rahat antoivat myöten. Joistakin kivistä kirjoituksia saatiin yllättävän hyvin esiin, osan näkyvyyttä vahvistettiin tervalla. Tarkoituksena oli pitää hautausmaa siistimpänä ja vanhojen kivien muodostama kivitarha helpompana hoitaa. Kivien kunnostamiseksi taidettiin järjestää leirikin.
Kivet kertovat historiasta, mutta myös nykypäivästä
Tarkoitus toteutui oivallisesti. Kivitarha kertoo seurakuntalaisistaan. Kivistä on voinut lukea entisajan omistuskirjoituksia eli talojen puumerkkejä ja horjuvaa oikeinkirjoitusta itselouhituista muistomerkeistä. Kaiverrukset ja välimerkkien käyttö – etenkin pisteen jysäyttäminen nimen perään – hymyilyttävät. Osaamattomuudesta kaiverrukset eivät kerro, vaan seurakuntalaisten halusta käyttää kirjoitustaitoaan, jota yhä useampi rupesi hallitsemaan. Siten kivet kertovat myös kansakoululaitoksen tulosta pitäjään! Kiviin on kaiverrettu myös vanhoja, seksmannin tapaisia, luottamusmiesten nimiä.
Siisti ympäristö kertoo kunnioituksesta
Eräs höräyskommentti heinikosta oli, että luonnontila ja vanhat kivet kuuluvat yhteen. Vuosilukujen perusteella osa kivistä muistuttaa 1800-luvun lopun hallavuosina kuolleista. Niistä, joiden elämä ehtyi ruoan puutteeseen. Heillekö luonnonmukainen raiskio sopii? Ajatus on lähinnä makaaberi, kammottava. Hoitamattomuuden idea on otettu käyttöön vasta viime vuosina. Jos ala olisi aikanaan tarkoitettu luonnontilaiseksi, se puskisi tukkipuuta. Pientä rispektiä ja hoitoa! Ja: hoitamaton heinikkohan sopisi paremmin uusimman muistokiven, muualla poisnukkuneiden, ympärille. Mitähän siitä tykättäisiin?
Vuokko Pajala
