Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti. (1. Joh. 2:15–17)
Maailman ei saisi viedä mukanaan. Mutta kuitenkin se vie. Monin eri tavoin. Tuo ”mahtaileva elämä”, joka on houkutuksien täyttämä. Sellaista ylenpalttisen tuhlailevaa elämää. Suorittamista ja hektisiä hetkiä. Jotain sellaista, jonka soisi olevan toisin.
Mahtaileva elämä on myös toisen unohtamista. Itsekkyyden ilmentymää, jossa etusijalla on minä itse. Ei kukaan muu. Minä itse on tämän ajan trendi, jolle hiljaiset antavat hyväksyntänsä. Minä itse unohtaa kollektiivisen vastuun – sen, että olemme täällä muita varten. Minä itse on unohtanut senkin, että elämässä harvoin pärjää ypöyksin.
Tällä viikolla vietetään Vanhustenviikkoa teemalla ”Arjen kohtaamiset”. Ihanaa sinällään; viikko on täynnä erilaisia tapahtumia ympäri maata. On hienoa, että vanhuksia huomioidaan. Mutta toisaalta on surullista, ettei heitä huomioida ympäri vuoden. Arjen kohtaamisia soisi olevan joka päivä.
Ikäihmisten elämä voi olla yksinäistä aamusta iltaan. Pikaisia soitteluja ja visiittejä – velvollisuutta välittämisen sijaan. Jotain sellaista, jota ei itselleen toivoisi, mutta jota kohti jokainen meistä on matkalla. Vanhuus tavoittaa jossain kohtaa suurimman osan meistä. Tarkoittaako se myös yksinäisyyttä?
Luin uutisen 85-vuotiaasta Irmasta, joka on hyvästellyt monta rakastaan. Läheiset ja ystävät ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Ympäriltä on kadonnut ihmisiä, joiden kanssa Irma sai jakaa arkeaan ja vaihtaa kuulumisiaan.
Tuo juttu pysäytti ja säikäyttikin. Ikäihmisistä joka kymmenes kokee yksinäisyyttä tämän päivän Suomessa. Naapuriapu on katoavaa kansanperinnettä. Miten voisimme olla enemmän läsnä? Kohdata ja kuunnella. Auttaa ja tukea ihan jokaista lähimmäistämme – niin nuorta kuin iäkästäkin.
Jeesus kehottaa meitä: ”Rakasta Herraa, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’ Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Mark 12:31–32)
Lähimmäistemme rakastaminen tuo Jumalan rakkauden näkyväksi. Sen ei tarvitse olla suuria puheita ja suorituksia. Pienet teot ja ajan antaminenkin ovat riittäviä. Tärkeintä on, ettemme jätä ketään yksin. Sydämen rakkaus on hieno todistus Jumalan jatkuvasta läsnäolosta jokapäiväisessä elämässämme.
Mari Heijari, Alajärven srk
