Kortesjärveläislähtöinen Pauliina Jokela palaa lapsuuden muistoihin lapsuudenkodissaan Kortesjärven Purmojärvellä, jonka pihapiiriä ohittavan hiekkatien toisella puolella on hänelle merkityksellinen paikka: ”kenkuranmetsä”. Jo lapsuudessaan metsässä viihtynyt Jokela muistaa ukin näyttäneen hänelle metsässä linnunpesiä ja muita metsän aarteita. Metsästä löytyneiden kenkien siivittämänä syntyi paikan lempinimi, jolla nimellä sitä perheessä ja suvussa yhä kutsutaan.
Edelleen Jokela lapsuudenkotiin palatessaan kaipaa päästä nopeasti ”kenkurametsän” rauhaan, jossa hänelle erityisesti männyn tuoksu, värit ja sävyt luovat maailman, jossa mieli lepää ja ajatukset asemoituvat. Vuosikymmenissä luonnonmateriaaleista on syntynyt hänelle väline puhua taiteen muotouttamin sanoin.
Jokela tunnetaan pääosin kuvanveistäjänä, mutta hän työskentelee myös liikkuvan kuvan, installaation, sekä yhteisötaiteen keinoin. Jokelan työskentely tapahtuu pääosin työhuoneella Savion taiteilijayhteisössä Keravalla, mutta toisinaan myös lapsuudenkodissa Kortesjärvellä, jossa hän saa työskennellä isänsä verstaassa.
Jokela käyttää veistoksissaan usein puuta, paperia eri muodoissa sekä savea, uusimpana kotikylästään nostettua villisavea. Niin materiaalivalintojensa, kuin työskentelynsä ydin hänen mukaansa on oivalluksessa: siitä tehdään mitä milloinkin tulee vastaan. Jokelalle usein ainakin yhden elämän nähnyt esine, asia tai luonnon materiaali toimii taiteellisen inspiraation alkulähteenä ja muotoutuu taiteeksi niin materiaalin, kuin tarinoidensa puolesta. Jokela kertoo teoksen muotoutuvan usein jo olemassa olevan ympärille. Rannalta mukaan tarttuneen ajopuun palanen on saattanut virua työhuoneella vuosia, mutta äkkiä sillä onkin tarkoitus. Toisinaan teoksen tarina syntyy tai kirkastuu vasta työskentelyn myötä.
”Aloin kaivata tarinan rinnalle jotain kolmiulotteista”
Piirtämistä ja maalausta lapsuudessaan harrastanut Jokela tunsi löytäneensä vahvasti taiteen kutsun aikanaan Limingan taidekoulussa, jonne äidin innoittamana lukion jälkeen hakeutui.
–Limingan taidekoulu oli sijainniltaan vanha, kaunis miljöö, joka tarjosi moniaistillisen kokemuksen. Tuntui upealta saada piirtää, maalata ja veistää joka päivä. Siellä tapasin myös itselleni ”omia ihmisiä”, joille taide oli ”se juttu”, kertoo Jokela.
Jokela muistelee tapahtumaa, miten kerran muotoili jonkun otuksen savesta, teki kipsimuotin ja valoi, ja jätti sen luokkaan. Kun aamulla ruokalaan mennessä kuvanveiston opettaja tuli riemuissaan kysymään, kuka sen oli tehnyt, Jokela kuvailee ensi kerran tuntevansa, että tässä on jotain. Siihen saakka hän oli olettanut tulevansa maalariksi.
Myöhemmin Etelä-Karjalan Ammattikorkeakoulussa, Imatralla, kuvitusta ja kuvanveistoa opiskeleva Jokela haki paikkaansa taiteenkentällä. Hän piirsi ja maalasi, ja teki kuvituksia muun muassa Etelä-Saimaa lehteen ja Kortesjärven joululehteen. Tuona aikana hän alkoi kaivata tarinan rinnalle jotakin kolmiulotteista.
–Ammattikorkeakoulussa opiskellessa ajattelin, että minusta tulee kuvittaja, mutta olisi pitänyt työskentelyssä alkaa käyttää tietokonetta ja siihen en halunnut mennä, Jokela muistelee.
Valmistuttuaan kuvataiteilijaksi Etelä-Karjalan Ammattikorkeakoulusta vuonna 2004, Jokela työskenteli muutamia vuosia, jonka jälkeen hän hakeutui Viron Taideakatemiaan maisteriopintoihin. Tuo vaihe oli hänen mukaansa viimeinen niitti kuvanveistäjän identiteetin syntymiselle.
–Kun hain Viroon, kaikki ei ollut vielä niin sähköistä. Kysellessäni hakuprosessista minulle sanottiin, että jos tulet huomenna tuomaan portfolion ja motivaatiokirjeen, olet mukana haussa. Kävin viemässä ja sain myöhemmin viestin, että pääsin pääsykokeisiin. Kävin pääsykokeissa ja sittemmin sain tiedon, että tulin valituksi, Jokela kertaa vauhdikkaita hakuprosessin vaiheita.
Kuvanveistossa on paljon epäonnistumisen elementtejä
Jokela valmistui kuvanveistäjäksi Viron Taideakatemiasta vuonna 2012 (Master of Fine Art, Sculpture dept.), jonka jälkeen hän on opiskellut taidekasvatusta ja valmistunut myös taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta 2017.
Aalto yliopiston opintojen aikana tarjoutunut kesäkurssi Islantiin sai aikaan sen, että Jokela perheineen päätyi lopulta reilun viiden vuoden mittaiselle reissulle uuteen elämäntapakulttuuriin. Islannin vuosissa Jokela korostaa oppineensa erityisesti luonnonvoimien ennakoimattomuudesta sen, miten ihminen on lopulta vain osa luontoa. Islannin vuosina Jokela itse työskenteli muun muassa kuvataiteen opettajana, geologipuolison tehdessä samanaikaisesti väitöskirjaa.
Kuvanveistäjänä Jokela tuntee olevansa osa ikiaikaista jatkumoa, kotiseuduilta vahvana versovaa käsillä tekemisen perinnettä, ajattelun muotoa.
–Kuvanveisto on hidasta, verkkaista työskentelyä, asian äärellä olemista. Pää ja kädet työskentelevät yhdessä. Se on prosessissa viipymistä. Veistokset syntyvät hitaasti ajan kanssa, usein käsissä taipunut muoto sanoo sen, mitä muuten ei osaa selittää.
Kuvanveistoa Jokela kuvaa paitsi hitaaksi, myös työlääksi työskentelyn muodoksi, jossa epäonnistumisen elementtejä on paljon. Jokelan mukaan työskennellessä on voinut tulla tunne mahtavasta lopputuloksesta, mutta valmis teos voi toisinaan olla lopulta pettymys. Hänen mukaansa prosessi ei ole silti tyhjä.
Jokelalla on ollut kymmenkunta yksityisnäyttelyä eri puolella Suomea. Hän on osallistunut kymmeniin yhteis- ja ryhmänäyttelyihin niin Suomessa, kuin ulkomailla, muun muassa Wienissä ja Tallinnassa. Tulevaisuudessa hänen taidettaan voi nähdä elokuussa 2026 Taidekartano Hildénissä Oulussa sekä Kuusiston taidekartanossa Kaarinassa ja helmikuussa 2027 Tukholmassa Studio44:ssä.
Regina Ketomäki
