Kun luin edellistä kirjoitustani lehdestä, muistuipa mieleeni eräs tarina kortinpeluun himosta. Se jos mikä on himo, josta ei meinaa päästä irti.
Joskus 1950-luvulla Tarvolan miehet alkoivat harrastaa kortinpeluuta oikein rahasta. He menivät Saveankaankaalle, vanhaan latoon, pelaamaan. Se oli joka viikonlopun huvi ja himo. Pelattiin rahasta, ja sinne oli päästävä – pelasipa itse tai ei, niin jännää se oli. Kun muut ihmiset menivät kirkkoon, Tarvolan miehet lähtivät pelaamaan korttia ja viihtyivät siellä koko päivän.
Akat eivät yhtään tykänneet miesten touhusta ja päättivät kerran viedä heille evästä, että jaksaisivat pelata. Niinpä akat menivät eväineen pelipaikalle viemään syötävää pelaajille.
Kerran sattui sellainen tapaus, että hävinneeltä loppuivat rahat. Hän sanoi, että hänellä on metsässä pino halkoja hakattuna, ja että hän pelaa niillä. No, kävi niin ikävästi, että hän hävisi nekin. Kun voittaja meni metsään hakemaan voittoaan ja alkoi tehdä kuormaa puista, sattui talon isäntä tulemaan paikalle ja kysyi:
”Mitäs sinä meidän halkopinoa lastaat?”
”Tämä on nyt minun halkopinoni”, sanoi voittaja.
”Jaa, mitenkäs siinä niin on päässyt käymään?”
”Poikas hävisi tämän minulle korttipelissä.”
Isäntä käänsi hevosensa, ja voitte vain arvata, saiko hevonen suitsen periä kotiin mennessä.
Monta muutakin ikävää juttua kortinpeluun himo on saanut aikaan. On hyvä, että tänä päivänä on pelihuoneet, joihin voi mennä pelaamaan, jos oikein himottaa.
Eila Laasanen
