Vuonna 1988 istui nuori Seppo Koivisto auton rattiin Teuvan Horonkylässä ja suuntasi kohti Vimpeliä työhaastatteluun. Ensin kuitenkin piti kartasta tarkistaa, että missä se Vimpeli edes sijaitsee. Onni potkaisi: työpaikka Ruukilta aukesi, muuttokuorma pakattiin ja Vimpelikin tuli elämään jäädäkseen.
–Nyt kylillä ajellessa saakin kättä nostaa melkein jokaiselle – enkä edes tunne kaikkia, jotka tervehtivät, Koivisto naurahtaa.
Teatterin lavat Koivisto löysi jo Teuvalla, ja harrastusta on yhtäjaksoisesti jatkunut nyt 45 vuotta. Näytelmiä on kertynyt Koiviston laskujen mukaan “varmaan jo lähemmäs sata”. Kaikkia näytelmiä ei enää edes muista, mutta ensimmäinen, vuonna 1980 esitetty rooli on jäänyt vahvasti mieleen.
–Teuvalla järjestettiin tuolloin kruunuhäät ja minulla oli siellä häjyn rooli. Oopperalaulaja Aatos Tapala ohjasi näytelmän. Se oli nuorelle miehelle iso kokemus, Koivisto muistelee.
–Seuraavana vuonna esitimme saman näytelmän Iittalan lasitehtaan 100-vuotisjuhlissa. Mukana oli paljon kansainvälisiä vieraita ja kyllä ne olivat ihmeissään, kun meillä oli hevoset ja kaikki mukana, hän jatkaa nauraen.
Sysäyksen teatteriin Koivisto sai äidiltään, joka ohjasi ja näytteli itsekin.
–Minulla on sellainen klassinen tausta, olin hirveän ujo ja kova jännittämään. Teatteri on antanut valtavasti itsevarmuutta, kertoo Koivisto pohtien elämän ironiaa: –Jännitin nuorena paljon myös puhelimessa puhumista, ja sitten kuitenkin päädyin Ruukille ostajaksi, jossa työnkuva oli pääasiassa olla puhelimessa.
Mieliinpainuvin rooli
Elämänvaiheita on tullut ja mennyt, mutta teatteri on aina seurannut miestä. Lappajärven Halkosaaren kesäteatterissa kului 13 kesää, Seinäjoella neljä.
–Halkosaaren näytelmissä harjoitukset olivat joka päivä, ja kesäloma ajoitettiin aina niiden mukaan. Siinä meni kesät vauhdikkaasti, parhaimmillaan Halkosaaressa oli kesän aikana jopa 30 näytöstä, muistelee Koivisto.
Mukavia muistoja hän kertoo kertyneen paljon, mutta yksi mieleenpainuvimpia hetkiä löytyy oikeutetusti vuodelta 2001, Vimpelin kirkonkylän nuorisoseuran ja Sääksjärven nuorisoseuran yhteistyössä toteuttamasta näytelmästä August Strindberg: Isä. Näytelmän ohjasivat Eija Irmeli Lahti ja Eeva Rantalahti.
–Näyttelin ratsumies Adolfia, eli isää. Se oli merkittävä rooli, yksi vuorosana oli jopa A4-sivun mittainen. Näytelmän lopussa roolihahmoni tuli hulluksi ja minut laitettiin pakkopaitaan. Muistan vieläkin hyvin, kun viimeisen näytöksen jälkeen ajoin kotiin, istahdin sohvalle ja pitkän tovin vain tuijottelin tyhjyyteen. Siitä roolista kesti hetken aikaa irtautua.
Ryhmä osallistui näytelmällä samana vuonna Kauhajoen Maakunnallisille teatteripäiville, jossa se palkittiin parhaana ryhmänä ja Koivisto itse parhaana näyttelijänä. Pian tämän jälkeen silloinen Suomen harrastajateatterin toiminnanjohtaja Merja Laaksovirta kutsui ryhmän kansainvälisille harrastajateatteripäiville Ruotsin Västeråsiin.
–Sinne lähdettiin, totta kai, olihan se ainutkertainen tilaisuus. Mukana oli esityksiä 18 maasta, ja kokemuksena reissu oli unohtumaton.
”Roolihahmosta täytyy löytää tunteet ja eleet”
Viimeisin rooli oli Sipsetin näytelmässä Elon retkellä siellä jossain, jota esitettiin itsenäisyysviikonloppuna Alajärven nuorisoseuralla kahden esityksen verran. Näytelmässä Koivisto näytteli vanhaa isäntää Johannesta talvi- ja jatkosodan aikana.
Rooliin valmistautumisen Koivisto kertoo olevan paljon enemmän kuin vuorosanojen pänttäämistä.
–Vuorosanojen osuus ei ole kuin ehkä 30 prosenttia. Rooliin pitää mennä sisälle, löytää roolihahmon tunteet ja eleet. Myös puhetta täytyy osata tauottaa. Nuorena puhuin vuorosanat liian nopeasti, mutta sitten näyttelijä Kalevi Haapoja opetti minulle taukojen tärkeyden. Se on tuonut syvyyttä rooleihin.
Vuosikymmeniin mahtuu monta hauskaa muistoa ja kommellustakin. Viimeisissä esityksissä Koivisto kertoo kanssanäyttelijöiden jekuttamisen olevan lähes rituaali, vaikka kaikki ohjaajat eivät käytäntöä hyväksykään.
–Vimpelin nuorisoseuran näytelmässä Elmo laitettiin näyttelijätoverin pulloon oikeaa koskenkorvaa. Kyllä siinä naurua riitti. Joskus joku saattaa unohtaa vuorosanat – ja niinkin on käynyt, että yllättäen yleisön joukosta on joku tullut lavalle. Silloin improvisoidaan tilanteen mukaan. Näytelmässä ei saa koskaan palata taaksepäin, aina pitää mennä eteenpäin.
70-vuotiaan Koiviston palo näyttämölle ei ole hiipunut. Teatteriharrastuksen hän kertoo antaneen enemmän kuin olisi osannut pyytää: rohkeutta, itsevarmuutta, ystäviä ja unohtumattomia kokemuksia.
–Tämä on ollut mahtavaa. Päivääkään en vaihtaisi pois.
