Lasten arki on muuttunut. Se on tänä päivänä suurimmalta osin jotain täysin muuta, kuin esimerkiksi 30 tai vaikka 50 vuotta sitten eläneen lapsen. Kymmenessäkin vuodessa lapsuutta koskevan muutoksen tahti tuntuu ampaisseen hurjaan vauhtiin ja sen alati mutkittelevaa ja vaihtuvaa reittiä on välillä hankala edes seurata.
Miltä osin muutos on ollut hyvää tai huonoa, siitä lienee jokainen yksilö lopulta eri mieltä. Oman näkökulmani taakse pohjautuu pitkälti oma ammatinvalintani opettajana, mutta myös oman vanhemmuuden polkuni, joka on avartanut laajasti tämän ajan vanhemmuuden ilmiöitä.
Jos aiemmin hyvän kodin tai lapsuuden perustana oli lämmin kotiruoka ja pestyt vaatteet, leijailee tänä päivänä vanhemmuuden rima jo lähtökuopissa ollessaan mitä ihmeellisimmissä stratosfääreissä. Kun vanhempi toivoo omalle jälkikasvulleen parhaimmat eväät kohti aikuisuutta, on välillä aivan mahdoton tietää, mistä suunnasta tulevaa vinkkien ja kehityspsykologisen tieteen informaatiota ottaisi vastaan ensimmäisenä. Tietotulva on Mount Everstiäkin suurempi.
Jos uuden tieteellisen tiedon ja nykyaikaisen modernin maailman mitä ihmeellisimmät kasvatuskoukerot jättää oman onnensa nojaan, yksi asia lapsen kehityksen turvaamisessa on kuitenkin varmaa. Vanhemman tehtävänä on asettaa lapsen elämälle ja arjelle rajat. Ja niiden pelkän asettamisen lisäksi on vanhemman tehtävä huolehtia, että niistä pidetään kiinni. Joka päivä.
Ja niin väsyttävää, raskasta ja uuvuttavaa kuin se välillä meille vanhemmille onkin, voin samaan hengenvetoon todeta, että rajoja vasten polkeva lapsi tekee juuri kuten hänen kuuluukin. Rajapyykin päällä tömistely on lapsen keino varmistaa, että pyykki pysyy pystyssä, vaikka millainen puskutraktori saapuisi paikalle. Jämäkkyyden äärellä lapsen on turvallista keskittyä omiin toimiinsa.
Rajojen olemassaolo vaatii toisaalta kuitenkin sitä, että lapselle jaksaa olla arjessa läsnä. Jos et aikuisena itse ehdi istahtaa lapsen rajojen sisäpuolelle edes hetkeksi, on lapsi viisaudessaan aina ymmärtänyt sen, että rajojen repiminen viimeistään tuo aikuisen rajapyykin äärelle. Onhan lapsesta jo sekin huomiota, kun aikuinen saapuu sättien paikalle pystyttämään raja-aitaa takaisin paikalleen. Huomiona sättiminen ei ehkä laadultaan ole parasta mahdollista, mutta sellaisenaankin lapsi ottaa huomion mielellään vastaan, jos jotain huomiota on edes joskus tarjolla.
Hektinen maailma tuntuu imaisseen monet aikuiset sisälleen. Samanaikaisesti lasten raja-aidat repsottavat tai lapset ovat niiden ulkopuolelle kaikessa hiljaisuudessa askeltaneet. Eikä älylaitteiden sulautuminen osaksi ruokapöytää tai automatkojen tuulilaseja ole kiireen tuntua ainakaan mielen tasolla vähentänyt. Ehkäpä jämäkkyyden, rajojen ja läsnäolon tarpeen toteuttaminen tulisi kohdistua myös meihin aikuisiin?
Noora Tupeli
