TÄTÄ kansantaidetta kutsutaan nykyään luonnolliseksi tekstiilivärjäykseksi (eco dyeing) – käsin tehtäväksi tekstiilien tai asusteiden värjäykseksi kasveilla: sipulinkuorilla, tammenlehdillä tai salvioilla. Nykyään eniten näkee luonnonsilkkihuiveja, joita ukrainalaiset käsityöntekijät valmistavat kontaktivärjäys-tekniikalla.
Mutta lapsuudestani muistan, että me kutsuimme tätä tekniikkaa kasvivärjäykseksi. Isoäitini äidin sisko Paraska teki koko elämänsä hitsaajattarena tehtaassa savussa, paukkeessa, kipinöiden ja metallin keskellä Donbasissa. Kun hän jäi eläkkeelle, hän palasi kotikylään, missä oli syntynyt. Hän osti pienen talon lähellä siskoaan, kylvi kukkia, perusti mehiläistarhan, sillä hän rakasti kauneutta, hiljaisuutta, hunajaa ja savun tuoksua – ei hitsauksesta, vaan mehiläispesistä. Hän halusi yksinkertaisesti olla siellä, maassa, jossa hän tunsi jokaisen puun ja polun. Näin alkoi tarina, joka nykyään elää jopa paikallisessa museossa.
Isoäitini ompeli ja kirjoi kankaita, kutoi ja kehräsi. Kangas oli tiivistä, kotikutoista, täydellisen tasaista; pellavaa, joskus hamppusekoitteena. Ja Paraska värjäsi niitä. Alussa vain kauneuden vuoksi, uteliaisuudesta. Myöhemmin rakkaudesta.
Hänen ensimmäiset väriaineensa olivat yksinkertaisia: kuiva sipulinkuori, tammen kuori, väinönputki. Hän keitti kaiken kuparikattilassa, jonka oli saanut äidiltään. Hän kuivatti kasvit ullakolla – sitoi ne nippuihin, merkkasi niihin keräyspäivän.
“Jokaisella kasvilla on oma tunne ja voimansa. Et vain värjää – jätät kesän, sateen tai helteen jäljen kankaaseen,” hän sanoi.
Värjäys oli kokonainen rituaali. Ensin hän keitti kasvia – hitaasti ja pitkään, kuin keittoa. Sitten haudutti yön yli, joskus kaksi. Siivilöi harsokankaan läpi saadakseen puhtaan liemen. Ennen värjäämistä kangas liotettiin tuhkalietteessä – se imee väriä paremmin. Sitten kangas laskettiin hitaasti väriliemeen, kuin kastettuna yrttien tuoksuihin.
Salvia antoi pehmeän vihreänhopeisen sävyn, punajuuri malvan savuisen sävyn, viikunankukka violetin yön, nokkonen hillityn vihreän, kehäkukka syksyisen auringon. Värjäyksen jälkeen hän ripusti kankaat tuuleen kuivumaan. Värit olivat eläviä. Jokaisessa teoksessa näkyi ajan liike, kasvin jälki, maan kosketus.
Paraska ei osannut kertoa kauniisti, mutta hänen kankaansa puhuivat puolestaan. Kylän ihmiset alkoivat tulla, saadakseen huivin tai pyyheliinan värjätyksi. Hän teki kaiken rauhassa ja kunnioituksella kutakin lankaa kohtaan.
Myöhemmin hänen työnsä päätyivät kulttuurihistoriallisten asiantuntijoiden käsiin. Eräs museo sai syksyisen ukkosen henkisen huivin, toinen palan kangasta, jonka päällä oli pähkinän lehtien jäljet. Sanottiin: se on elävä perinne, joka oli lähes unohtunut.
Hän kirjoitti värjäysreseptiään muistivihkoihin, mukaan kuun vaiheita, sääolosuhteita ja jopa sen, lauloiko aamulla kukko. Hänelle väri ei ollut vain sävy, se oli muisto päivästä, jolloin se syntyi.
Hän on ollut poissa monta vuotta, samoin isoäitini. Mutta perheessä ovat yhä isoäitieni huivit, jotka Paraska värjäsi. Ne tuoksuvat kuivalle salvialle, lämpimälle sateelle ja hunajalle. Kun kosketan kangasta, tuntuu kuin koskettaisin hänen käsiään – työnkestämiä, mutta valoisia kuin hänen kankaidensa värit.
Joskus mietin: kuinka monta väriä yksi ihminen voi jättää jälkeensä. Ei maalauksissa, ei sanoissa, vaan tavallisessa kankaassa, jonka vasta eilen aamulla kerätty kasvi värjäsi.
Svitlana Zubenko
