Huhtikuisena iltana Rauno Alatalo istui ikkunan äärellä tietokoneensa edessä ja kirjoitti. Rinnassa, siellä syvällä, sykkii jotain, mitä en ole osannut nimetä vuosiin. Muistoja. Katkeransuloista surua. Ja samalla ihmeellistä, haurasta kiitollisuutta. Oli hänen oma juhlapäivänsä, raittiuden 25. vuosipäivä.
Keravalla syntynyt, viisivuotiaana perheensä kanssa Vimpeliin muuttanut ja nyt Alajärvellä 25 vuotta asunut Alatalo tietää, millaista on olla ujo ja jännittävä nuori. Maailma oli äänekäs, vaativa, pelottava. Ja minä, ujo ja herkkä, eksyin siihen meteliin. En löytänyt paikkaani.
–Ei ollut ketään kenelle, niistä asioista puhua. Peittelin jännittämistä niin, ettei siskokaan tiennyt.
Jännityksen vuoksi koulu jäi kesken. Armeijaan meno kammotti niin, että Alatalo harkitsi itsemurhaa. Ne ajatukset jäivät, kun hän eräälle tuttavalleen pystyi avautumaan ajatuksistaan ja tämä ymmärsi.
Lääkkeeksi sosiaalisten tilanteiden kammoon löytyi alkoholi, jonka avulla tilanteet helpottuivat. Ensimmäinen kerta alkoholin kanssa tuntui kuin pelastus. Yhtäkkiä sanat soljuivat helpommin. Yhtäkkiä pystyin nauramaan ilman, että sydän hakkasi paniikissa. Mutta samalla se varasti palasia minusta, hiljaa, salakavalasti. Minun oli pakko juoda, jotta uskalsin olla olemassa. Ja niin minusta tuli vanki omassa elämässäni.
Armeijan jälkeen Alatalo sai työtä perunajauhotehtaalta. Työ piteli pinnalla jonkin aikaa, mutta lopulta hän irtisanoutui.
Sitten join viisi vuotta yötä päivää putkeen, olin humalassa tai krapulassa. Talo meni, ihmissuhteet sun muut.
Alatalon veli kuoli traagisesti 1997. –Aloin miettiä, mitä aion tehdä loppuelämälläni. Kolme vuotta sitä pyörittelin, ennen kuin sain siihen stoppia päälle.
Eräänä huhtikuisena yönä hän ajatteli, että jos koettaisi olla tunnin juomatta. Se tunti on ollut elämäni pisin. Kädet hikosivat. Sydän hakkasi. Päässä soi tuskallinen humina. Näin liikkuvia varjoja, kuulin kuiskauksia, joita ei ollut olemassa. Vieroitus oli tuskien taival. Ensimmäiset kuukaudet olivat sumua. Olin jatkuvasti varuillani. Aina askeleen päässä romahduksesta. Mutta minä en antanut periksi.
Alatalo pääsi kuiville, opiskeli ja löysi vaimon. Vastoin omiakin ennakko-odotuksiaan hän perusti yrityksen. Ei siksi, että olisin ollut vahva. Vaan koska olin kokenut pahimman – ja tiesin, ettei mikään uusi epäonnistuminen pelottaisi minua enää niin kuin pelotti se pimeys, josta olin tullut. Hän on toiminut 20 vuotta tietotekniikka-alan yrittäjänä ja asiakaspalvelijana.
–Yllättävän hyvin se on mennyt. Joskus olen kieltäytynytkin tarjotuista töistä, kun ei ole pystynyt lähteä. Tällä iällä siihen voi jo hyvin suhtautua, etteivät asiat aina mene niin kuin ajattelee, eikä masennu sen takia turhanpäiten. Jännä juttu, että ulkomailla sitä jännitystä ei niin huomaa.
Vertaistuki ja avun hakeminen ovat avain selviytymiseen
Vertaistuen ja ammattiavun hakeminen on Alatalon mielestä alkoholi- ja mielenterveysongelmissa ensiarvoisen tärkeää.
–Jos jää kotiin yksin miettimään, ei se sillä ratkea. Onneksi osasin aikoinaan hakea apua. Hakeuduin mielenterveysavun pariin jo ennen kuin lopetin juomisen. Kävin myös A-klinikkasäätiössä. Siellä sanottiin, että ei sinun tarvi juomista lopettaa ensin, vaan alkaa poistaa syitä miksi juot. Olinkin Kuopiossa paniikkihäiriökurssilla. Sain apua, ja lääkitys jännittämiseen auttoi osaltaan, söin sitä monta vuotta. Se mahdollisti myös koulutukseen lähtemisen. Olin avoin kurssikavereille ja sanoin, että jos lähden luokasta kesken kaiken, se johtuu jännittämisestä. Sellaista tilannetta ei kuitenkaan tullut.
Nykyisin parasta lääkettä alakuloon ovat vaimon iloiset kasvot vierellä aamuisin.
–Vaimo huomaa, jos mieli alkaa mennä alas ja auttaa nostamaan sitä. Olemme sopineet, että kaikista, kipeistäkin asioista puhutaan.
Alatalo tietää, että vertaistuen antaminen voi olla myös vaikeaa. –Tuntuu kliseeltä sanoa, että kyllä sinä siitä nouset. Tärkeää kuitenkin tuoda ilmi, ettei kukaan ole ainoa, joka näistä asioista kärsii, ja moni on selvinnyt.
Kirjoittaminen on selventänyt ajatuksia ja auttanut eteenpäin
Kirjoittaminen on osa minua. Se on minulle avain maailmaan.
Alatalo löysi kirjoittamisen noin 15 vuotta, Facebookin myötä. Sittemmin hän on avannut kotisivun, jossa julkaisee tekstejään.
–Välillä kirjoittelen tietotekniikasta ja tietoturvasta, mutta myös alkoholismista, masennuksesta ja jännittämisestä. Kerron rehellisesti ja avoimesti elämäni. Se on ollut hyvä ratkaisu. Minulla on paljon kavereita, jotka ovat päässeet alkoholista, ja syntyy hyviä keskusteluita ihmisten kanssa, joilla on samoja ongelmia. Täytän 63 syksyllä, joten voin vapaasti sanoa ja kirjoittaa pelkäämättä, että menee maine, yhtään työpaikkaa ei enää tarvitse hakea.
Alatalolla riittää tarinoita elämänsä ajalta.
–Elämänkertakirjan kirjoittamista olen harkinnut, mutta koska monet mukana olleet olisivat tunnistettavissa, en ole siihen ryhtynyt.
”Minä olen vapaa”
Huhtikuisessa blogitekstissään Alatalo summaa elämäänsä. Tämä voitto on minun. Kevätyö tuoksuu nyt raikkaalta. Jossain soi kaukainen yölaulajan ääni. Ja minä suljen silmäni hetkeksi, annan sen kaiken huuhtoa ylitseni. Minä elän. Minä hengitän. Minä olen vapaa. Yksi tunti kerrallaan.
Kursivoidut kohdat ovat Alatalon blogista.
