KOIVU (latinaksi Betula pendula) on puu, johon liittyy paljon sekä kielellistä että kulttuurista merkitystä. Tieteellinen nimi Betula saattaa olla peräisin kelttiläisistä kielistä, mutta sitä käyttivät myös roomalaiset. Lajinimi pendula tarkoittaa latinaksi ”alaspäin riippuvaa” ja viittaa koivun oksien muotoon.
Koivu symboloi elämän kiertokulussa kasvua ja syntymää. Aikoinaan Neuvostoliitossa turistikauppa käytti nimeä Berjoska, joka juontuu venäjän kielen sanasta берёза (berjoza), tarkoittaen juuri koivua.
Vanhoissa baltialaiskielissä sana kaski tarkoitti nuorta koivua. Virossa koivu on kask, ja tämä liittyy vanhaan perinteeseen kaskeamisesta. Pohjois-Euroopassa oli tapana jättää pystyyn yksittäisiä koivuja kaskimetsissä, jotta alue metsittyisi nopeammin uudelleen – linnut viihtyivät koivussa ja levittivät siemeniä. Kaskia tehtiin lehtimetsiin.
Germaanisissa kielissä koivua kutsutaan mm. ruotsiksi björk ja saksaksi Birke. Englannissa ja saksassa koivua tarkoittava sana on ollut käytössä yli tuhannen vuoden ajan ja liittyy usein koivun valkoiseen kaarnaan.
Itämerensuomalaisissa kielissä koivu liittyy myös sanoihin kask (vepsäksi ja Aunuksen karjalaksi) sekä aska (muinaissaamessa), joka viittaa tuhkaan – kaskeamisen seuraavaan vaiheeseen.
Juhannuskoivu on suomalainen perinne, joka juontaa juurensa vanhaan karjanhoitokulttuuriin. Se on kesän tulon merkki ja liittyy hyvään maidontuotantoon. Entisaikoina koivulla uskottiin olevan myös hedelmällisyyttä edistäviä voimia, ja juhannuksena sitä käytettiin koristeena erityisesti häissä ja juhlapaikoilla.
Mielenkiintoista on, että latinan Betula-sana on myös suomalaisen sanan pettuleipä taustalla, sillä petusta – eli sisäkuorista – tehtyä leipää valmistettiin erityisesti saamelaisalueilla koivusta.
Lasse Pippola
