Hädässä ystävä tunnetaan  

Markku Tuomaala.
Markku Tuomaala.
Markku Tuomaala.
Markku Tuomaala.

TITANIC -sana ei varmaan koskaan häviä otsikoista. Matkustajalaivan kohtalokas neitsytmatka  kiinnostaa yhä elokuvaohjaajia, dokumentintekijöitä ja seikkailun haluisia. Se on kuin kaikkien onnettomuuksien isoäiti. Sen helmaan palataan, sitä muistellaan – välillä kyynelten kanssa. Tragediasta vaikeneminen ei poista tapahtunutta, eikä tuo takaisin omaisia. Titanic ei jaa ihmisiä hyviin ja huonoihin. Sen sijaan se muistuttaa ajallisen elämän haavoittuvuudesta. Uppoamattomaksi kutsuttu laiva on siitä karu esimerkki. Ensimmäisen luokan matkalippu takasi paremman merimaiseman, mutta haaksirikolta se ei varjellut. Uskoisin, että monet ovat pohtineet salaa perimmäistä kysymystä. Mikä olisi se viimeinen oljenkorsi, johon tarttuisin, kun laivan orkesterin jokainen viulu on vaiennut soittamasta ”Sua kohti, Herrani.” 

Aluksen kannella isä saattaa 6-vuotiaan tyttärensä pelastusveneeseen. Mahdollisesti hän olisi voinut yksinhuoltajana ja leskenä hakea veneestä turvaa, mutta hän päätti jäädä vielä laivan kannelle. Kuuliko hän taustalla soivaa hengellistä musiikkia, emme tiedä. Luultavasti se oli hänelle tuttu, olihan hän ammatiltaan pastori. Hän oli matkalla uuteen seurakuntaan Amerikkaan. Mutta nyt saivat seurakunnan valjaat odottaa. Hän tunsi syvää huolta merihätään joutuneista kanssamatkaajista. Laupiaan samarialaisen tavoin hän riensi auttamaan ja kehotti ihmisiä uskomaan ja turvaamaan Vapahtajaan. Mitä muuta hän voisi Jumalan pappina tehdä? Varsinkin, kun hänen omat asiansa olivat ylöspäin kunnossa. Hän ikään kuin unohti itsensä ja teki kaikkensa muiden pelastumisen hyväksi. Hän jopa antoi pelastusliivinsä toiselle ja sanoi, että tämä tarvitsi sitä enemmän kuin hän. Laivan kannella kuului paimenen ääni, joka opasti naisia, lapsia ja pelastumattomia astumaan pelastusveneisiin. Arvaten moni aluksella matkustanut suomalainen ei kielitaidottomana saanut ohjeista selvää. 

VUOSIA jälkeenpäin eräs mieshenkilö kertoi olevansa aluksen viimeinen matkustaja, jonka pastori johdatti kääntymykseen. Hän kellui silloin johonkin laivan kappaleeseen takertuneena, kun jääkylmässä merivedessä paikalle uinut pastori kehotti häntä antamaan elämänsä Jeesukselle. Hän oli jo kerran kieltäytynyt, mutta nyt hän oli siihen valmis. Myöhemmin onnettomuuspaikalle palannut pelastusvene korjasi hänet armollisesti talteen, mutta pastori ennätti siirtyä ajasta ikuisuuteen. 

Sananpalvelija tarjosi kaikille sitä samaa evankeliumia, mihin hän itse uskoi vakaasti. Luottamus kuoleman voittajaan, Jeesukseen ja iankaikkisen elämän toivo, antoivat hänelle pelottoman uskon ja rohkeuden toimia sielujen parhaaksi. Samalla voimme vain arvata, kuinka monen ahdistuneen sydämissä alkoi loistaa toivon kipinä kaiken ulkonaisen kaaoksen keskellä. Taivaalliseen pelastusveneeseen nousi ihmisiä, joilla oli nyt Jumalan rauha ja jotka pian siirtyisivät Atlantin hyisistä vesistä toivottuun kotisatamaan. Se sama usko ja rohkeus, jota Titanic-laivan sankarillinen hengenmies osoitti, on yhä vastaanotettavissa tänä päivänä. 

Jumalan lokikirjaan, Raamattuun, Laivan Kapteeni on merkinnyt seuraavat sanat:” Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua” (Psalmi 50:15). 

Markku Tuomaala 

Lue lisää

Muuta luettavaa

Jaa tämä juttu:

Facebook
X (Twitter)
LinkedIn
WhatsApp
Telegram
Sähköposti

Uutiset

Kirjaudu

Anna palautetta

Olemme uudistaneet nettisivumme, ja haluaisimme kovasti tietää mielipiteesi. Voit antaa tähän myös muuta palautetta, voit olla mukana kehittämässä sivuja eteenpäin. Halutessasi voit jättää yhteystietosi, jos haluat yhteydenottomme asiaan. Lämmin kiitos! Voit myös vastata nimettömänä.