Karhuahon kaikuja: Siihen aikaan, kun isä auton osti

Tipparellu. Kuva: Wikipedia.
Tipparellu. Kuva: Wikipedia.
TARINA alkaa 60-luvun alkupuolelta, kun kylissä oli vain pari autoa tai ei autoja lainkaan.

Liikkuminen onnistui kuitenkin ihan hyvin eli lyhyemmät matkat polkupyörällä tai jopa hevosella ja pitemmät matkata linja-autoilla. Tuolloin linja-autoja kulki sivukylilläkin varsin tiuhaan molempiin suuntiin ja asioiminen kuntakeskuksissa ja kaupungeissakin onnistui hyvin, kunhan varasi vain riittävästi aikaa. Moottoripyörä oli myös vaihtoehtona, mutta kyytihän oli varsinkin talvella turhan kylmää.

Taloihin alkoi ilmestyä käytettyjä autonrotteloita 60-luvun puolivälin jälkeen. Pikku-Fiiatti, Tippa-Rellu, Ford Anglia, Morris Mini ja mitä kaikkea niitä olikaan. Yhteistä kaikille oli, että sen ajan maanteillä ajaessa ne kolisivat ja rämisivät niin, että autossa olijoiden oli pakko puhua huutamalla. Kovin tavallista oli, että tuulettajan tai laturin hihna katkesi ja matkan teko loppui siihen, ellei ollut varahihnaa. Sen ajan autoissa oli rumpujarrut ja jarrut saattoivat jäädä niin sanotusti hiihtämään, jolloin jarrurummut kuumenivat ja koko pyörän laakerointi ja ripustus saattoivat pian hehkua punaisena ja leimahtaa tuleenkin. Tankatessa piti yleensä aina lisätä puoli litraa öljyä moottoriin.

Oma lukunsa oli korien ja erityisesti pohjan ja helmapeltien ruostuminen. Pohja oli yleensä massattu paksulla bitumimönjällä, mutta kun se rikkoutui, pääsi ruoste jylläämään ja pian oli reikä pohjassa. Ruostumista yritettiin ehkäistä ruiskuttamalla kaikenlaisia öljyjä auton pohjaan ja varmaan se jonkin verran auttoikin. Katsastukseen mentiin aina parasta toivoen ja pahinta peläten ja melkein aina katsastusmies puhkaisi meisselillään pohjan ja sitten alettiin hitsailla korjauspaloja auton pohjaan.

Unohtaa ei voi myöskään sen ajan renkaita. Silloin ei ollut vielä talvirenkaita nastarenkaista puhumattakaan eli samoilla usein pyllynposkensileillä renkailla ajettiin kesät talvet.

Niin, ostihan se isäkin lopulta auton, valkoisen Renault 4:n eli Tippa-Rellun, joka osoittautui erinomaiseksi kulkuvälineeksi maalaistaloon. Auto oli kevyenä ja etuvetoisena erittäin maastokelpoinen, takapenkin sai irti muutamassa sekunnissa, jolloin takakonttia voi käyttää jopa yöpymiseen. Sen ajan lentävän lauseen mukaan Tippa-Rellusta tarkistettiin huoltoasemalla bensa ja lisättiin vähän öljyä.

Heikki Salmela

Lue lisää

Muuta luettavaa

Jaa tämä juttu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp
Telegram
Sähköposti

Uutiset

Kirjaudu

Anna palautetta

Olemme uudistaneet nettisivumme, ja haluaisimme kovasti tietää mielipiteesi. Voit antaa tähän myös muuta palautetta, voit olla mukana kehittämässä sivuja eteenpäin. Halutessasi voit jättää yhteystietosi, jos haluat yhteydenottomme asiaan. Lämmin kiitos! Voit myös vastata nimettömänä.