Sotalapset, osa kuusi: Takaisin kotiin 

Tällaisen kunniakirjan saivat sotalapsien sijaisvanhemmat Ruosissa.
TÄMÄN omasta lapsuudestaan kertovan elämäkerran lähisukulaisilleen on vuonna 1993 kirjoittanut Gunnel Huldin, omaa sukua Nyqvist, syntyisin Purmon Sandnabbasta. Hän oli sotalapsena Ruotsissa. Huldinin tekstin pohjalta jutun on toimittanut Mauri Jokela.

Muutaman kauniin ja touhuisan Sagan ja Paulin luona vietetyn vuoden jälkeen muutin takaisin kotiin. Nyt olin kolmetoistavuotias ja kotona perhe oli kasvanut vielä yhdellä pojalla. 

Koko ajan oli paljon tekemistä. me tytöt emme saaneet lorvailla, laiskotella tai uneksia, kun tulimme koulusta kotiin. Ei, me saimme tiskata, kuoria perunoita ja neuloa sukkia isälle ja veljille, jotka aivan liian usein kuluttivat kantapäät rikki, niin että sukkiin piti kutoa uudet kantapäät. 

Työ, josta pidin, oli lehmien paimentaminen kesällä laitumella muutaman kilometrin päässä kotoa. 

Minä ja sisarpuoleni pakkasimme eväspussimme ja tietenkin piti sukankutimet ottaa mukaan myös. 

Kun tulimme perille, piti katsoa, etteivät lehmät lähde metsään, sillä siellä ei ollut mitään aitoja. Kiipesimme ladon katolle nähdäksemme paremmin. Kudoimme, puhelimme ja nautimme luonnosta ja lintujen laulusta. Isä oli myös pyytänyt meitä, jos aikaa liikeni, taittelemaan koivunoksia ja heittämään ne latoon lampaiden pureskeltaviksi talvella. Lato oli täynnä heiniä ja niitä isä haki talvella kotiin eläinten syötäväksi. 

Me poimimme myös marjoja metsästä. Muistan, että vanhemmat veljeni poimivat säkeittäin puolukkaa, jotka he sitten myivät ja saivat niistä muutaman markan taskurahaa. Kotona puolukat survottiin puutynnyreissä happamina, sillä sokerista oli pulaa. Sellaisenaan ne olivat toki hyviä ruisjauhopuuroon. Sitä paitsi emmehän me olleet tottuneet makeisiin. 

Kun meillä kotona oli paljon lapsia ja monta suuta ruokittavana, niin ei jäänyt paljon rahaa vaatteisiin. Meillä kaikilla oli lapikkaat, villamekot ja pitkät kotikutoiset villasukat, joita vihasin, sillä ne kutittivat hirveästi. Niitä oli kuitenkin pakko käyttää, sillä talvet olivat kylmiä. 

Muistan, kuinka joka aamu otimme vaatteet villapeiton alle lämmittääksemme niitä ennen kuin puimme ne päällemme. Vanha isoisäni rakentama talo oli huonosti eristetty ja ikkunat olivat jään peitossa, joka tuskin ehti sulaa päivän aikana, kun lämmitettiin. Mikä onni, että makasimme villapeittojen alla. Emme palellet koskaan yöllä, mutta meitähän nukkui aina kaksi samassa sängyssä jalat kiinni toisissaan ja useita samassa huoneessa. 

Koulussa kohokohta oli joulujuhla. Tähän liittyen minun on kerrottava eräs muisto, jota en unohda koskaan. 

Kaikki olivat pukeneet päälleen parastaan mitä oli, ja juuri sinä päivänä ennen joulua isä sanoi minulle: ”Jospa ajaisimme suutarin luo katsomaan, olisiko hänellä sinulle kenkiä”. 

Oi miten onnellinen olin, kun ajoimme kotiin. Olin saanut upouudet mustat kiiltävät kengät. Joulujuhlassa tunsin itseni hyvin onnelliseksi. 

Rakastin juhlia, teatteria ja laulua. Sain myös usein piirtää ja maalata mustalle taululle ennen juhlaa, sillä minulla oli paras arvosana piirustuksessa. 

Vahva muisto on eräs äitienpäivä, jota vietettiin koulussa. Opettaja pyysi minua lukemaan runon. Harjoittelin ja harjoittelin oikeaa tulkintaa. 

Sitten seisoin siellä edessä ja sali oli täynnä kyläläisiä. Kun olin lukenut runonkuulin, että jotkut itkivät… En uskaltanut katsoa, lähdin ulos salista. Kysyin sitten opettajalta, miksi he itkivät. Opettaja sanoi, että runon sanojen takia ja koska olin lukenut niin hyvin. 

Ymmärsin jälkeenpäin, miksi hän oli valinnut minut lukemaan äitienpäivänä. 

Runo alkaa näin: 

”Miksi olet poissa näin kauan, rakas äiti, voin kertoa sinulle, että pian olen iso. En aivan niin suuri kuin sinä joka suhteessa, mutta yletyn ikkunaan, kun seison jakkarallani. 

Runo loppuu sanoihin: 

”Kaikki on niin hiljaa, hiljaa, eikä kenelläkään ole aikaa leikkiä kanssani, kuten Sinulla. Voit kai joskus kirjoittaa, millaista on jumalan luona” 

Muistan myös elävästi sen, kun äitipuoleni tuli eräänä iltana navetasta ja piteli selkäänsä. Hän sanoi isälle: Hae kätilö. 

Nyt saisin sisaruksen lisää. Isä ja pienikokoinen tuimannäköinen kätilö tulivat sisälle ja ajoivat meidät syrjemmälle. 

Isä lämmitti taloa ja kuumensi vettä koko illan. 

Olen monesti ihmetellyt, kuinka luonnollisesti isä suhtautui asioihin. Hän yritti ylipuhua kätilöä, että minä ja sisarpuoleni, me olimme kolmetoista ja yksitoistavuotiaita, saisimme olla kamarissa seuraamassa synnytystä, mutta kätilö sanoi, ettei se sopinut meille. 

Me menimme nukkumaan ja yritimme nukkua. Meillä oli lastenvaunuissa pikkuveljemme, joka juuri sinä päivänä täytti vuoden. 

Aamulla saimme mennä huoneeseen katsomaan pientä punaista nyyttiä. Olin saanut pienen sisaren lisää. Juuri silloin tuli kätilölle viesti, että häntä tarvitaan toiseen synnytykseen. Hän katsoi minua tiukasti ja sanoi: ”Sinä olet tytöistä vanhin, mene sisään ja vaihda kuivaa sisarellesi”. 

En unohda koskaan, kuinka peloissani olin tarttuessani tähän pikku nyyttiin, mutta isä seisoi takanani ja sanoi, että kaikki sujui hyvin. 

Seuraavana päivänä äitipuoleni oli taas jalkeilla. Miten uskomaton ihminen. Kaksi niin lähekkäistä synnytystä, vain vuosi ja päivä niiden välissä. 

Pidin paljon kaikista sisaruksistani. Tietysti oli riitaa ja kiusoittelua sekä hieman ahdasta, olihan meitä kaksitoista henkeä tuvassa. Siihen aikaan oli kaikilla köyhää ja puutetta. Talvisin kulki pitkät letkat mustalaisia rekikolonnana läpi kylien. Useimmat naapurit lukitsivat oven heiltä, mutta meille he saivat usein tulla sisälle lämmittelemään hetkeksi ja syömään padallisen perunoita. Heillä oli myös suuret lapsilaumat, jotka olivat nälkäisiä kylmässä reessä. Ihailin naisten pitkiä hameita ja kauniita hiuksiaan. 

Suomi alkoi toipua sodasta. Kauppojen hyllyt alkoivat taas täyttyä. Oli riisiryynejä, saimme valkoista puuroa rusinasopan kera jouluna. Oi miten hyvää se oli. Joululahjaksi saimme kukin appelsiinin. Söin sen hyvin hitaasti yksi lohko kerrallaan. Jokainen lapsi sai myös Fazerin karamellipussin. Jokaisen karamellin ympärillä oli niin kaunis paperi.  Me silitimme paperit ja pidimme niitä kirjanmerkkeinä. 

Jaa tämä juttu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp
Telegram
Sähköposti

Aihealueeseen liittyviä juttuja

Artikkelit vuosittain

Anna palautetta

Olemme uudistaneet nettisivumme, ja haluaisimme kovasti tietää mielipiteesi. Voit antaa tähän myös muuta palautetta, voit olla mukana kehittämässä sivuja eteenpäin. Halutessasi voit jättää yhteystietosi, jos haluat yhteydenottomme asiaan. Lämmin kiitos! Voit myös vastata nimettömänä.