Jorma Heikkilän muistelmateossarjan ensimmäinen osa on valmis – arvokasta apua perheen tarinan kirjoittamiseen antoivat yli 90-vuotiaat isoveljet 

Jorma Heikkilä
Jorma Heikkilän muistelmateoksen ensimmäinen osa on valmistunut, toinen on tekeillä.
KUN Jorma Heikkilälle, 80, ehdotettiin muistelmien kirjoittamista Sarkaa ja aivinaa -teoksen julkistustilaisuudessa, ajatus ällistytti, mutta ei sitten kuitenkaan jättänyt rauhaan. Olisiko hänen elämässään jotakin ihmisiä kiinnostavaa?

Aivan tavallinen tarina Heikkilällä ei ole takanaan, sillä hän pinnisti peltojen pyörtänöiltä pienestä tuvasta, vaatimattomista oloista lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi ja työterveyslääkärinä päätyi näköalapaikalle monen suuren suomalaisen yrityksen suhteen.  

–Ehdotettiin samassa yhteydessä kyllä romaanieni kuvaamista elokuviksikin, Heikkilä naurahtaa. 

Sukunsa vaiheisiin Heikkilä oli sukeltanut Strangin ja Spangarin Vimpelissä vietetyn sukujuhlan innostamana, jossa julkistettiin Heikkilöistä ja Lehtimäkisistä kertova sukukirja. Heikkilä kirjoitti neljä romaania esi-isästään Markus Matinpoika Västerspangarista, joista viimeisin, Terva on talon turva ilmestyi 2020. Lisäksi Heikkilän kynästä on syntynyt kaksi runokirjaa: Kuulen kevääni kuovia ja Korkealla kurkiparvi, sekä Anni Viitasaaren kuvittama teos Het vetisiä.  

Silti Heikkilä koki tarvitsevansa vahvistusta uuteen projektiinsa ja aloitti työväenopistossa elämäkertakirjoittamisen opinnot, joita on suorittanut nyt neljä lukuvuotta. 

–Sieltä sain vinkkejä näkökulmiin ja tyyliin sekä hyvää palautetta – Järviseudun murre herätti kiinnostusta.  

Nyt valmistuneen Pyörtänöiltä pinnistellen -teoksen valmistuminen vei neljä, viisi vuotta siitä, kun toive muistelmista oli heitetty ilmoille.  

–Kirjoittaminen tuntui helpolta ja yllätyin, miten paljon monenlaista kerrottavaa pulppusi muistin lokeroista. 

–Koko elämän mittainen yhteenveto ei yksiin kansiin mahdu; muistelmista on tulossa useampi osa, mikäli terveyttä kirjoittamiseen riittää. Ensimmäinen osa käsittelee noin parikymmentä vuotta alkupäästä. 

HEIKKILÄ lähtee kirjassaan liikkeelle vesistöistä ja niiden syntypaikoista, heimojen sekoittumisesta ja syrjäseutujen asuttamisesta, mikä luo taustaa sukutarinalle. Perheestään kirjoittaessaan Heikkilä ei tyydy lyömään faktoja pöytään, vaan dramatisoi lukijan silmien eteen tapahtumat vanhempiensa tutustumisesta alkaen.  

–Vanhempieni tarina on puolifiktiota. Isäni tykkäsi kertoa omasta perheestään ja suvustaan, äitini ei niinkään. Yli 90-vuotiaiden isoveljieni kanssa olen käynyt paljon keskusteluita ja hyödyntänyt heidän muistojaan siltä ajalta, josta en itse mitään muista. Etenkin paikallishistoriaa kirjasin teksteihin paljon noiden veljien kanssa käytyjen muisteluiden jälkeen. Ensimmäinen vaimoni arkistoi kaiken, joten dokumentteja oli hyvin tallessa, kun niiden pariin vain löysi. 

Tositarinaa on se, että Kanadan reissulla isä-Kalle asui intiaanien kanssa saaressa, joutui tappeluun poliisin kanssa mielenosoituksessa ja sitä myötä vankilaan. Ja että äiti ei antanut anteeksi, kun hänen perintörahansa käytettiin matkaan, josta ei seurannutkaan toivottua taloudellista helpotusta. 

Heikkilä pitää itseään rationalistina, ja kertoo olevansa ”raatorehellinen”, mikä myös tekstin avoimuudessa ja vilpittömyydessä näkyy. Hän kirjoittaa muun muassa siitä, kuinka murrosiässä huomasi olevansa vahinkolapsi ja ottikin asian puheeksi äitinsä kanssa: tämä oli toivonut neljänneksi lapseksi tyttöä, mutta pojanpötkälehän sieltä tuli.  

–Kirjoittaessani huomasin, että olen aina ollut isän poika. Suhde äitiin jäi etäiseksi, luultavasti hänen taustansa ja kokemustensa vuoksi, jotka heijastuivat elämäämme. Hänellä oli kivenkova tahto. 

Ratkaiseva käänne sekä Heikkilän elämässä että hänen väleissään äitiinsä oli se, kun keskikoulun jälkeen äiti oli mitään kysymättä puhunut pojalleen työpaikan linja-auton rahastajana. Rehtori oli luetellut ääneen koululaisten keskiarvot ja Jorma Heikkilällä oli koulun paras.  

–Sanoin äidille, että menen lukioon. Muistan yhä hänen ilmeensä, eikä siitä asiasta sen enempää puhuttu. 

Tekstin valokeilassa ei kuitenkaan ole vain Jorma Kalevi Kallenpoika Heikkilä, vaan kirjassa kuvataan kotiseudun elämää ja ajan muuttumista isommassakin kuvassa. 

Kirjassa kerrotaan myös eräästä tapauksesta, josta käytiin kustantajan kanssa keskustelua, voidaanko julkaista vai tuleeko sanomista. –Siellä päätettiin, että kyllä tämän voi kirjoittaa näin. 

KIRJOITTAMISTA Heikkilä pitää mielenkiintoisena harrastuksena. Hän kertoo kirjoittavansa niin, että hän miettii ensin, mitä aikoo kirjoittaa, luonnostelee lyhyesti paperille ja hauduttelee.  

–Sitten nousen jonain aamuna kello kolme ja teksti tulee valmiina lause lauseelta. 

Tekstiä lukee etukäteen kolme ”muusaa” ja sitten kustantaja.  

–Sanovat, että on harvinaista, että teksti tulee niin valmiina.  

Seuraavasta muistelmien osasta on valmiina 50 liuskaa.  

–Se on edennyt vähän hitaasti, kun käsikirjoituksen viimeistely vei paljon energiaa. Esimerkiksi armeijasta, opiskelusta ja työurasta on todella paljon mielenkiintoisia sattumuksia ja kokemuksia kirjoitettavana, kun niihin asti pääsen. Olen jo opiskelukavereita alkanut hätyytellä, että olisiko heillä valokuvia niiltä ajoilta, itselläni ei juuri ole.  

Pyörtänöiltä pinnistellen -kirjan julkaisutilaisuus pidetään Vimpelin kirjastossa torstaina 1. syyskuuta kello 17–19. Kirjaa saa ostaa tilaisuudesta ja Kukkasalonki Kastanjasta sekä Prometheus-kustantamon postimyynnistä. 

Jaa tämä juttu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp
Telegram
Sähköposti

Aihealueeseen liittyviä juttuja

Artikkelit vuosittain

Anna palautetta

Olemme uudistaneet nettisivumme, ja haluaisimme kovasti tietää mielipiteesi. Voit antaa tähän myös muuta palautetta, voit olla mukana kehittämässä sivuja eteenpäin. Halutessasi voit jättää yhteystietosi, jos haluat yhteydenottomme asiaan. Lämmin kiitos! Voit myös vastata nimettömänä.