Murrepakina: Erikoinen marijareissu

Marja-Liisa Rentola kirjoittaa, kuinka hän, hänen kaverinsa ja serkkunsa eksyivät kerran puolukkareissulla Kaukorannan metsiin.

JUSTII tähä vuoje aikaa näe het sieluni silimillä Rampakan marijamättäät kahe kilometri sätteellä.

Matti-velijeä minua reiluv vuoje nuorempaa  ei rengänny ku kerra hounauttaa nii sillo myö silipastii Muurannevalle, viije litra maitohinki kans. Se tunne ja näky, ojapientareet täynnä punasia mesmansikoita. Sisiliskot paistattaa päivää pyöreillä kivillä. Heinäkorrella niitä ku vähä kutittettii nii sillo ne puotti häntäsä ja luikahtivat kivie kolloo. Ojasta juotii kirkasta vettä jannoo. Hetkessä meijjä astia oli täynnä ja mahat kans. Nii hilijasta ja kaunista paikkaa ei ennää oo missää.

Talapakassa oli parhaat mustikkapaikat. Sikosaaree ei kahestaa saatu mennä. Se oli vähä eempänä. Mite minä en muista sääskien kiusantekoa alakuunkaa. Jos niitä lintuja oli sillo nii palijo että ne kerkesvät syyvvä ettei meijjä tarvinnu niijje paukamista  kärsiä. Ampiaine ryökäle pisti minua takapuolee ku pissaa lurauti. Se jäi alushousuihini eikä päässy pois. Hätähä sille tuli, minua kenkutti niiettä marijat jäti mehtää sen ainova kerra. Äiti keitti mehua niistä mustikoista ja mesmansikoista koko talaveks ja terveenä pysyttii.

Pikkukalliolle sinne Kaukoranna taakse mentii kerra tyttöporukan kans puolukkaa. Yks pikkuserkkuki oli völijyssä. Ei myö het löyvetty marjoja vaa rampattii ees taas ja kiivettii Isolle Kalliolle. Huilataa hetke aikaa ennenku jatketaa noukkimista. Rojahettii uuvuksissa mättäite päälle. Ei keretty huilata kauaa ku pikkuserkku parkasoo hättääntyneenä, ”Myö o eksytty, tuo ei oo se poloku mistä myö tultii.” Nuorim meistä alakaa parkumaa het lujjaa huus, ”Nyt meille tulloo elävä hätä.” Äkkijä muistiini välähti kotona opetettu iltarukkous, muttei se tähä hättää taijja tepsiä. Pyhäkoulussa oli Jäykkäse Anna kuullu rukkoileva Isä meitää ja Herra siunausta jos ne paremmi jeleppais. ”Polovistutaa tähä mättäälle kaikki ja pannaa käit ristii ja silimät kiinni, nii  kyllä se Taivaa Isä meitä kuuloo, näkköö että myö ollaa tosissaa.” Justii ku ollaa polovistumassa pikkuserkku kilijasoo, ”Kärmes, kyykärmes, niitä o het kaks.” Sillo myö ravattii minkä kintuista päästii. Matkaa ei keretty mitata. ”Minä en ennää polovistu”, tuumas pikkuserkkuni. Nii sitte uuvestaa seisovaltaa rukkoiltii niiku lapset tosissaa tekköö. Pikkuserkku lupas tiirata varmmuue vuoks toisella silimällä, minä en tohtinu. ”Kuule Taivaa Isä meitä, ei myö taijjeta sitä Isä meitää kokonaa, mutta auta että löyvvetää oikea poloku.” Myö ku avattii silimät jotenki se mehtä tuntu tutulta ja polokuki mitä myö oli tultu. Oltii juostu henge häässä oikea polu päähä. Tais meijjä jokkahise silimii mennä roskia niitä ku helepotuksesta pyyhittii.

Selevittii siitäki marijamatkasta ja tajusi että kuuloo se Taivaa isä vaikkei polovistutakaa, ja nii se o.

Marja-Liisa Rentola

Jaa tämä juttu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp
Telegram
Sähköposti

Aihealueeseen liittyviä juttuja

Artikkelit vuosittain

Anna palautetta

Olemme uudistaneet nettisivumme, ja haluaisimme kovasti tietää mielipiteesi. Voit antaa tähän myös muuta palautetta, voit olla mukana kehittämässä sivuja eteenpäin. Halutessasi voit jättää yhteystietosi, jos haluat yhteydenottomme asiaan. Lämmin kiitos! Voit myös vastata nimettömänä.