Ruotsalaisten panos Suomen sisällissodassa on täällä unohdettu

Tutkija Aapo Roselius kertoi Kortesjärvellä valkoisen armeijan ruotsalaisista vapaaehtoisista.
Historiantutkija Aapo Roselius luennoi sunnuntaina Kortesjärven jääkäriseminaarissa otsikolla "Valkoisen armeijan ruotsalaiset vapaaehtoiset." Hän totesi, että Ruotsin antama tuki valkoisten armeijalle Suomen sisällissodassa vuonna 1918 on Suomessa paljolti unohdettu. Ruotsissa eri sotiin osallistuminen puolestaan edusti vallalla ollutta kolonialistista ajattelua.

HISTORIANTUTKIJA Aapo Roselius luennoi sunnuntaina Kortesjärven jääkäriseminaarissa otsikolla ”Valkoisen armeijan ruotsalaiset vapaaehtoiset”. Roselius on perehtynyt laajalti sekä Suomen sisällissodan vuosiin että 1920- ja 1930-lukujen historiaan.

Hän totesi, että Ruotsin antama tuki valkoisten armeijalle Suomen sisällissodassa vuonna 1918 on Suomessa paljolti unohdettu. Ruotsissa eri sotiin osallistuminen puolestaan edusti vallalla ollutta kolonialistista ajattelua.

Sisällissodassa taisteli valkoisten puolella arviolta 1 600 ruotsalaista vapaaehtoista. Innostuksen taustalla oli ruotsalainen oikeistopoliittinen liike, niin sanottu aktivistinen liike, joka oli kasvanut ja pyrkinyt vaikuttamaan Ruotsin politiikkaan koko 1910-luvun. Sen aatteellinen johtohenkilö oli uppsalalainen valtiotieteilijä Rudolf Kjellén, jonka aatteet saivat suurta vastakaikua.

–Kjellénin käsitys kansakunnasta oli varsin sotaisa, ja mukana oli hyvin paljon rotuoppia. Hän ajatteli, että valloittaminen on normaali osa valtiota ja tapa, jolla kansakunta säilyy hengissä. Näitä ajatuksia on myöhemmin näkynyt hyvin paljon fasismissa. Ne olivat aika suosittuja paitsi ruotsalaisten aktivistien liikkeissä, myös jääkäriliikkeessä ja suomalaisessa vastarintaliikkeessä.

RUOTSALAISET oikeistoaktivistit olivat heti ensimmäisen maailmansodan alussa yrittäneet saada maataan liittymään mukaan sotaan Saksan puolelle. Siinä he eivät onnistuneet, sillä Ruotsissa vaikutti samaan aikaan myös hyvin vahva liberaalisuuntaus ja koko ajan vahvistuva sosiaalidemokratia, jotka toimivat vastapainona oikeistoaktivismille. Sitten Venäjän vallankumous vuonna 1917 avasi pelikentän uudelleen.

–Silloin heräsivät henkiin ruotsalaisten oikeistoaktivistien unelmat siitä, että Ruotsi ottaisi Venäjältä hegemonisen aseman Itämeren alueella, etenkin Suomessa ja mahdollisesti Baltiassa. Se sai aikaan innostusta ja toivoa.

Kun sisällissota sitten Suomessa syttyi, ja valkoiselta puolelta lähetettiin avustuspyyntöjä Pohjoismaihin, etenkin Ruotsiin, ruotsalaisen aktivismin johtohenkilöt pystyivät heti organisoitumaan. Aktivistipiireihin kuului rahamiehiä, ylioppilaita ja muita hyvin vaikutusvaltaisia ihmisiä laajalta yhteiskunnan alueelta.

–He saivat jopa muutamassa päivässä hankittua valtavia rahasummia valkoiselle Suomelle. Myös aktivistien perustama vapaaehtoisjärjestö Finlandsvänner ryhtyi oitis värväystoimintaan. Upseerit saivat Ruotsin armeijasta vapaata liittyäkseen Mannerheimin joukkoihin. Sen lisäksi maanlaajuisessa värväyskampanjassa ruotsalaiseen prikaatiin ilmoittautui hyvin lyhyessä ajassa jopa 1 600 ihmistä, joista tuhatkunta lopulta päätyi prikaatin mukana Suomeen. Kaikki tämä tapahtui siis yksityisten yrittäjien toimesta.

Myöskin Ruotsin hallitus, johon siihen aikaan kuuluivat sosiaalidemokraatit ja liberaalit, piti hiljaa valkoisen Suomen puolia. Hallitus joutui tosin olemaan varovainen, koska se oli virallisesti puolueeton. Se ei voinut ottaa voimakkaasti kantaa Suomen tilanteeseen, mutta käytännössä sekin teki kaikkensa auttaakseen valkoista Suomea. Ruotsin sosiaalidemokratia oli tuolloin erilaista kuin Suomessa: Ruotsin sosiaalidemokraatit näkivät vallankumouksen suurena vaarana. Vahva sosiaalidemokraattinen johtaja Hjalmar Branting oli heittänyt puolueestaan ulos kaikki radikaalit ainekset keväällä 1917 ja johdattanut puolueensa ei-vallankumoukselliselle tielle.

–Tämän takia Ruotsin sosiaalidemokraattinen puolue ei todellakaan toivonut punaisen Suomen voittoa. Sen verran solidaarisuutta sillä kuitenkin oli, että se ei pystynyt aktiivisesti vastustamaankaan punaisia, esimerkiksi puoltamalla ruotsalaisten armeijan väliintuloa. Puolue pyrki vastustamaan Ruotsin armeijan sekaantumista sotaan ja ehdotti lähinnä humanitäärisiä avustustoimia. 

Ruotsissa oli monia eri tahoja, jotka suhtautuivat vähän eri tavoilla Suomen sisällissotaan. Yhteistä oli kuitenkin se, että tuki punaiselle Suomelle oli minimaalista.

–Radikaalivasemmisto kyllä periaatteessa tuki punaista Suomea, mutta se ei pystynyt esimerkiksi lähettämään vapaaehtoisia ruotsalaisia punaisten puolelle. Valkoiselle puolelle taas lähetettiin Ruotsista aseita ja joukkoja, käytännössä kaikki yksityisten toimesta mutta hiljaisella hallituksen tuella.

RUOTSALAISET upseerit olivat valkoiselle armeijalle hyvin merkittävä etu taisteluissa. Suoraan valkoiseen armeijaan liittyi lähes sata ruotsalaista upseeria, joista moni oli saanut esikuntakoulutuksen.

–He olivat moderneja upseereja, jotka saapuivat sodan alussa Mannerheimin päämajaan ja huomasivat, että siellä ei oikeastaan ollut kuin jo eläkkeellä olleita, venäläisen koulutuksen saaneita upseereja, joiden käsitys esikuntatyöskentelystä oli aika kateissa. Mannerheim ymmärsi, että nämä ruotsalaiset vapaaehtoiset upseerit olivat valkoiselle armeijalle hyvin merkittävä etu, ja toivotti heidät tervetulleeksi. Joka ikinen ruotsalainen upseeri oli voitto valkoiselle armeijalle. Etenkin ruotsalainen troikka Gösta Törngren-Archibald Douglas-Henry Peyron laati käytännössä koko valkoisen armeijan hyökkäyssuunnitelman, eli heidän johdollaan käytiin valkoisen puolen vapaussotaa.

ROSELIUS kertoi esityksessään ruotsalaisesta vapaaehtoisesti joukko-osastosta Svenska brigaden, joka osallistui Tampereen ja Lempäälän taisteluihin ja josta kaatui noin 40 miestä. Prikaatia komensi Harald Hjalmarson. Hjalmarson oli palkkasoturi, joka oli ollut aikoinaan Ruotsin armeijassa, mutta josta hän oli lähtenyt kolmen–neljänkymmenen muun ruotsalaisen kanssa Persiaan johtamaan Shaahin santarmistoa, joka kävi sotia eri heimoja vastaan

–Aika monelle näistä ruotsalaisista Persian-palkkasotureista jäi sotavaihe päälle, ja he etsivät uusia taistelupaikkoja ja uusia sotia. Moni heistä oli mukana aktiivisesti liittymässä vapaaehtoisina Suomen valkoiseen armeijaan.

Näihin sotaintoilijoihin kuului esimerkiksi Hjalmarsonin hyvä ystävä Carl Petersen, tuleva Ruotsin salaisen sotilastiedustelun päällikkö, ja joka 1918 toimi esikuntaupseerina Mannerheimin päämajassa.

–Hän oli Persian jälkeen käynyt taistelemassa liittoutuneita vastaan Gallipolin taistelussa, eli ruotsalaisista vapaaehtoisista löytyy aikamoisia seikkailijoita.

Hjalmarsson itse katkeroitui Suomen sisällissodan jälkeen. Vaikka hän oli menestynyt ulkomailla, ja näki myös Suomen sisällissodassa taistelleen ruotsalaisen vapaaehtoisprikaatinsa suurena menestyksenä, hän ei Ruotsissa saanut odottamaansa kiitosta saavutuksistaan.

–Hän kävi tarkistamassa tilannetta Virossa alkuvuodesta 1919, sillä ajatuksella että menisikö sinnekin ruotsalaisvapaaehtoisjoukko, mutta hän oli hyvin pessimistinen sen suhteen, eikä halunnut enää olla tekemisissä uuden vapaaehtoisjoukon kanssa. Hän teki itsemurhan samana vuonna.

ROSELIUS toteaa, että ruotsalaisten panos Suomen sisällissodassa on jäänyt varjoon. Jos ruotsalainen prikaati mainitaan, yleensä sävy on negatiivinen, vaikka senkin panos oli Tampereen taisteluissa huomattava ja sen sotilaallinen osaaminen oli ylivoimaista verrattuna moneen muuhun sen aikaiseen suomalaiseen osastoon.

–Tämä on aihe, jota ei ole hirveästi nostettu esiin sodan jälkeen. Vapaussotahan muodosti itsenäisen Suomen ydinkertomuksen, jossa pyrittiin häivyttämään kaikki ulkomaalainen, ja etenkin 20–30-lukujen kansallisvaltiohysterian aikana oli hyvin vaikea esitellä historiaa, jossa nostettiin esiin ei-suomalaisia. Kaikki, mikä oli mahdollista, suomalaistettiin, ja siitä, mitä ei pystytty suomalaistamaan, ei pidetty niin suurta meteliä.

Sisällissodan loppupuolella valkoinen Suomi sitoutui täysin Saksaan. Saksalaiset upseerit ryhtyivät suunnittelemaan myös Suomen armeijan rakentamista. Ruotsalaisupseerit jäivät saksalaisten varjoon.   

–Se oli hyvin merkittävä muutos. Yhtenäinen skandinaavinen tie, joka näytti olevan vahvoilla sodan alussa, jäi toteutumatta. Mannerheim ei tietenkään ollut tyytyväinen jouduttuaan vaihtamaan ruotsalaisen upseeriston saksalaiseen, ja siitä osittain seurasi se, että hän jätti tehtävänsä toukokuun lopussa.

22. KERRAN järjestetyn jääkäriseminaarin muussa puheohjelmassa majuri Ville-Veikko Kirvesmies kertoi Jääkärien merkeistä ja tunnuksista ja Jääkärisäätiön hallituksen varapuheenjohtaja Peter Fagernäs isoisästään Uno Fagernäsistä, joka nousi teerijärveläisestä maanviljelijäperheestä kenraaliksi.

Jaa tämä juttu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp
Telegram
Sähköposti

Aihealueeseen liittyviä juttuja

Anna palautetta

Olemme uudistaneet nettisivumme, ja haluaisimme kovasti tietää mielipiteesi. Voit antaa tähän myös muuta palautetta, voit olla mukana kehittämässä sivuja eteenpäin. Halutessasi voit jättää yhteystietosi, jos haluat yhteydenottomme asiaan. Lämmin kiitos! Voit myös vastata nimettömänä.