Marraskuussa aloitimme uuden Kahvilla-juttusarjan. Sarjassa pääpaino ei ole uutisarvossa tai saavutuksissa, vaan elämässä itsessään. Siinä, mikä on tärkeää juuri nyt – arjessa, joka rakentaa kotiseutuamme.
Tällä kertaa istahdan Vimpelissä Leena Nygårdin kahvipöytään. Pöydän ääreen on istahtanut pääasiassa naapuruston naisia, ja puhe risteilee aiheesta toiseen sujuvasti kuin sukkula kangaspuiden loimissa.
Monella pöydän ääressä istuvalla on takana pitkä työura hoitoalalla, ja Vimpelin terveyskeskuksen lääkäritoiminnan lakkauttaminen nostaa pintaan muistoja vuosikymmenten varrelta. Leena itse ehti ennen eläköitymistään työskennellä Vimpelin terveyskeskuksessa 31 vuotta; kymmenen vuotta työhistoriasta kului Helsingissä, Torniossa ja Alajärvellä. Pian muistelut ulottuvat vieläkin kauemmaksi – aikaan, jolloin Vimpelissä ei ollut terveyskeskusta lainkaan. Oli vain kunnanlääkäri, joka otti lääkärin talossaan potilaita vastaan ja teki kotikäyntejä.
Joku mainitsee Valtolan Liisan, kunnan kätilön, jonka moni muistaakin hyvin. Kuuntelen tarinoita ja sieluni silmin on minunkin helppo nähdä Liisa kesken synnytyksen sammuttamassa palamaan syttynyttä piisiä, tai käärimään Nuolikosken taksin takapenkille syntynyttä vauvaa omaan kaulaliinaansa.
–Kätilön työ ei katsonut kellonaikaa, eikä Liisa ei koskaan tiennyt, milloin häntä tarvittiin. Kerrankin tultiin hakemaan synnytykseen kesken huoneen maalauksen, tiedettiin sanoa.
Liisan kerrotaan aloittaneen maalaamisen ovensuusta, mutta tarina ei kerro, kävelikö hän märän lattian yli vai poistuiko kenties ikkunan kautta synnytykseen. Autoa hänellä ei ollut – joskus hakumatka tehtiin hevosella, joskus taksilla.
–Ennenhän joka kylästä löytyi erilaisia parantajia ja paarmuskoja. Muistatteko eläinten parantaja Nissisen, kuulen kysyttävän.
Kysyn, millainen mies tämä Nissinen oli miehiään. Ensimmäisenä kerrotaan, että Nissinen ei peruuttanut autolla koskaan.
–Aamulla hän suunnitteli ajoreitin paperille, piirsi kartan niin, ettei tarvitse peruuttaa. Näin hän kävi meillä työpaikalla itse kertomassa, sanoo Maija Isojoki.
Minulle kerrotaan, että myöhemmällä iällään Nissinen muutti vanhainkodista Amerikkaan – ei ihan joka päivä taida sellaistakaan tapahtua.
Keskustelu palaa takaisin Vimpelin terveyskeskukseen. Leena muistaa ajan, jolloin Vimpelissä työskenteli viisi terveydenhoitajaa ja kaksi lääkäriä.
–Muistan hyvin, kun kaikki merkinnät labroista lähtien tehtiin jokaisen omaan kansioon käsin. Siinä oppi monen vimpeliläisen syntymäajat ulkoa.
Vimpeliläisen identiteetin juurilla
Sitten kuulen lisää tarinoita ruumiin hakureissusta Evijärveltä, kansallispuvuista, kruununhäistä ja lääkäristä, jota kutsuttiin Tohtori Sykeröksi, ja joka tuoliin nukahtaessaan kaatui tuolilla selälleen kovan kolauksen saattamana.
Keskustelu on hyväntahtoista ja nauru raikaa tämän tästä. Muistot täydentävät toisiaan ja yksityiskohdat tarkentuvat yhdessä muistellessa. Ajattelen, että tässä kahvipöydän äärellä ei ainoastaan kertailla menneitä aikoja, vaan kootaan kasaan omaa ja paikkakunnan yhteistä historiaa – sitä, mistä vimpeliläinenkin identiteetti rakentuu.
Kahvilla-sarja tuo lehden lähelle lukijoita ja tekee todeksi tunnuslauseemme: Kirje kotiseudulta. Kotiseudun tarinat syntyvät juuri näistä hetkistä – muistoista, kokemuksista, ajatuksista ja elämäntarinoista.
