Järviseutu-seuran julkaiseman kolmiosaisen Järviseudun Historia -teossarjan kolmannessa osassa yhtenä osiona ovat uskomustarinat. Julkaisemme paikallisia kummitusjuttuja -teemamme päätteeksi kertomuksia tuosta luvusta. Jos tarinat kiinnostavat, ne löytyvät kirjasta alkaen sivulta 659.
Järviseudun tunnetuin poltergeist-henkien mellastelutapaus on Pellosmaan talossa vuosina 1917 . 1918 riehunut henkien joukko. Pellosmaan talo sijaitsee lähellä Alajärven rajaa, Lehtimäen Sydänmaalla, tiettömän taipaleen takana Ison-Räyringin rannalla. Torpan isäntänä oli tapahtumien aikaan Nestori Pellosmaa. Hänellä oli yksi tyttö, Aino, joka oli tapahtuma-aikaan 13-vuotias. Talossa asui myös talon emännän äiti Maija, isänsä Taavetti sekä talon emäntä, samoin heidän vähämielisenä pidetty poikansa nimeltä Albanus. Henkilökohtaisesti poltergeist-ilmiön syntymiselle otollisina pidettiin sitä, että talossa asui sekä varhaismurrosikäinen tyttö että vajaamielinen poika.
Tapahtumat alkoivat jouluna vuonna 1917. Erään perheenjäsenen mukaan tuvassa nähtiin pullon kiertävän ilmassa ristiin rastiin kovalla vauhdilla. Myös navetassa alkoi ilmetä outoa rauhattomuutta. Toisella vuodella olleen sonnin heitettiin yli metrin korkeuteen, kiviä lensi, täysinäiset vesiammeet kaatuivat ja ulkona pirut riepottelivat lehmiä pitkin hankea. Tyhjään tynnyriin henki loi lantaa ja huusi:
“Tyhjiin tynnyriin, tyhjiin, jos saan kymmenen penniä!”
Kun rauhattomuus jatkui, kertoi talonväki asiasta naapureille, ja pian tieto levisi nopeasti koko kylään ja laajemmallekin. Naapurit yrittivät ensin auttaa, mutta mikään ei hillinnyt henkien voimaa.
Erään kertomuksen mukaan talokas Vihtori Rantakangas otti kotonaan kahdet uudet lehmän kiiinnityskettingit mukaansa ja sanoi Pellosmaan torpalle mennessään:
“Kyllä nyt pysyy kiinni, kun minä laitan lehmän kaulaan, vaikkahan parressa sitten olisi itse perkeleen pääruhtinas.”
Kun Rantakangas sitten saapui Pellosmaahan ja meni navettaan, hän laittoi erään lehmän kaulaan molemmat kettingit lyöden vielä parsihirren läpi suuren aspinkin päättäen sen jaarat toiselta puolelta takaisin parsihirteen. Kun hän palasi navettaan, oli lehmä päässyt irti. Aspi oli vedetty tavattomalla voimalla parrenhirren läpi.
“Jos tämä ei pysy kiinni tavallisella voimalla, pannaan perään pappi!”
Tietäjäkään ei osannut auttaa
Kun mikään ei auttanut, päätettiin hakea apua tietäjältä. Paikalle kutsuttiin Juho Kristian Leppänen, Norjan-Jussiksi kutsuttu mies Leppäkankaan talosta. Jussi haki mukaansa myös Kustaa Kytölän.
Miehet löysivät navetasta lehmien parsista luita. Ne tuotiin tuvassa kuistille, mutta eräs niistä liikkui itsestään. Jussi sai ne kuitenkin asettumaan. Kun väki poistui luiden luota, palasi niistö osa takaisin lehmien parteen tuntemattomalla tavalla.
Neljä hyvää henkeä vastasivat ihmisten kysymyksiin
Keväällä 1918 Pellosmaahan saapui postinkortti tamperelaiselta Iisakki Maulalta ja ohjeet pahojen henkien taltuttamiseksi. Ne tepsivät, sillä eräänä iltana 1918 pahat henget poistuivat. Niiden sijaan jäi kuitenkin neljä hyvää henkeä: Matti, Erkki, Maria ja eräs poika, jonka nimeä ei muistettu.
Myös nämä henget asettuivat navettaan.
Uudet henget eivät kuitenkaan enää tehneet pahoja töitä, vaan vastailivat lähinnä niille esitettyihin kysymyksiin. Henget asuivat navetassa, ja puhuivat ainoastaan talon 13-vuotiaalle tyttärelle, Ainolle. Ensi töikseen henget kertoivat, että syynä pahojen henkien ilmestymiseen oli ollut ruumiinmulta, jota oli kylvetty talon peltoihin. Keinoksi henget esittivät, että ruumiinmulta olisi kynnettävä tarkkojen ohjeiden mukaan sekaisin.
Kova työ syiden selvittämiseksi
Vuonna 1872 syntynyt Timo Välisaari oli mukana merkillisessä näytelmässä, joka sitten näyteltiin Pellosmaan pelloilla ja pihamaalla:”
”Käskyä kuunnellen laitoin lannanajoreen kesäkelistä huolimatta ja menin metsänvartija Takalan taloon, josta Antti-isännän myöskin piti lähteä Pellosmaahan. Hetken vitkasteltuamme tulikin Pellosmaan lähetti ja ilmoitti: Ellette pian tule, niin kun piruja oikein tulee, nii vissiin lähdette. Anttiin koski uhkaus. Syytteli vähän minun hitauttani ja niin tehtiinkin. Siirilässä klo 9 aikaan oli joukko koolla, neljä hevosta, minun, Takalan, Rajalan ja Nestori Huhtikankaan. Kustaa Siirilä seuras ilman hevosta. Matkalla liittyi joukkoon Vikki Pöytäkangas poikineen ilman hevosta. Näin painuttiin Pellosmaahan. Hevosjonoon liittyi myös talon oma hevonen isännän ajamana. Joka hevonen odotti käskyään kuulakkaassa kevätyössä. Niin oli kaikki valmiina.
Navetan ovella kävi talon tyttö kysymässä mihin työhön joukon oli ryhdyttävä. ’Ajohommaan aletaan’, saatiin vastaus. Käskystä aloimme kiertää Pynttärin tien itäpuoleista peltoa 3 kertaa myötä ja 3 kertaa vastapäivään. Isäntä itse ajoi eri peltoa, mutta kuitenkin niin, että aina oli kulkunen kuuluvilla. Täytettyämme ensimmäisen työmme ja odotimme uutta käskyä niin saimmekin, että jokaisen, yli kymmenen henkeä, oli käytävä navetan kurkisella istumassa, yhtä aikaa, kasvot samalle suunnalle. Samoin tallin kurkisella 3 kertaa. Olimme taaskin täyttäneet tehtävämme, jännittyneinä odotimme olemmeko jo vapaita. Niin hyvin ei asia kuitenkaan ollut, koska kohta meidän oli käytävä juoksemaan 6 kertaa pitkän tallirakennuksen ympäri 3 kertaa myötä ja 3 kertaa vastapäivään. Edellä juoksi Antti Takala kahden tyttönsä kanssa sen jälkeen Pöytä-Vikki poikineen sitten muu väki ja minä seurasin viimeisenä. Vaikka vauhti oli kyllin kova, kiiruhdin siitä huolimatta ja huusin johdossa olevalle Antille: ’Juoskaa joutusammin, paha voi keritä ennemmin.’ Kello oli jo kolme. Lepo oli jo tarpeen ja kaikkien tyydytykseksi saatiinkin. Sekä ihmiset että hevoset saivat nauttia kesäistä yörauhaa rauhattoman Pellosmaan alueella.
Mutta jo viiden aikana aamulla oli annettu uudestaan käsky ryhtyä ajotyöhön. Oli ajettava talvitietä Räyringin järven rantaan ja sieltä kierrettävä kytötietä takaisin. Hevosten oli oltava edellä, käypäläisten jäljessä. Lähdimme rantaa kohden, jossa saavuimme tiesuuhun, jota olimme taloon tulleet. Kuiskasin Antti Takalalle: ’Lähdetään kotiin, tämä alkaa tuntua hullulta.’ Talontytär huomattuaan aikeemme, sanoi, ettei pidä poistua työstä ennen kuin klo 6 illalla, muutoin pirut voivat käydä vaivaksi. ’Pannaan pirut tasan, jos tarvitsee, enemmästä en huoli, mutta kotiin menen’ ja läksin, Antin vielä jäädessä ajotyöhön.”
Herman Arola todisti kansanjuhlaa
Tälläkään konstilla henget eivät häipyneet. Taloon virtasi yhä enemmän väkeä, kuka mitäkin neuvoa tai tietoa hengiltä kysymään. Enimmäkseen mukana oli lehtimäkeläisiä ja naapuripitäjäläisiä, mutta vieraita saapui vähitellen kauempaakin aina Tamperetta ja Itä-Suomea myöten. Kokoontumisista oli tullut eräänlaista kansanjuhlaa, jollaiseksi tilanteen kuvasi kevättalvella 1918 talossa käynyt Herman Arola:”
”Sisälle taloon astuessani tapasin lehtimäkeläisiä, soinilaisia, alajärveläisiä ja ehkäpäjonkun kuortanelaisenkin, yht. n. 40-50 henkeä. Nuorten joukossa joku rämpytti kaksirivistä harmonikkaansa. Vanhempi väki tarkkaili vainiolla lumihankia, jotka olivat täynnä pirujen yöllä hyppyyttämien lehmien jalanjälkiä. Toiset ihmettelivät navetassa jääläjää, joka oli jäänyt jäljelle pirun kaatamasta kylmävesiammeesta. Saipa joku muka kivenheiton kantapäähänsä navetassa. Erikoisen pelokas näytti olevan eräs vanha lehmänjälkiä etsimästä palaava alajärveläinen ukko. Hänen mielestään riittävä todistuskappale oli hangelta löytämänsä vihtakytkyt.”
Arolan käydessä paikalla kyseessä oli vielä pahojen henkien mellastelukausi. Hyvien henkien tultua taloon oli väkeä vielä enemmän, ja useimmilla heillä oli joku kysymys hengille. Kuka etsi kadonnutta poikaansa, kuka halusi taas tietää Amerikkaan lähteneen ja kuulumattomiin hävinneen miehensä kohtalosta. Myös terveyteen ja varallisuuteen liittyviin ongelmiin haettiin ratkaisua Pellosmaasta. Ihmisiä seisoi navetan luona, kun Aino-tytär kyseli hengiltä asioita. Tyttöä alettiin luonnollisesti epäillä petoksesta, mutta kun navettaan oli laitettu joku vastaamaan henkenä, oli tyttö heti paljastanut vieraalta kuulostavan äänen. Tämä riitti monien mielestä osoittamaan, että tyttö todella keskusteli henkien kanssa, koska hän kerran erotti heti niille kuulumattoman äänen.
Talossa kävi myös Lehtimäen kirkkoherra Kalle Mattila vähän ennen juhannusta 1918 järjestämässä raamatunselitystilaisuuden. Mukana olleet muistelivat papin lausuneen: ”Me oomme täällä kaikki henkimaailman vaivaamina, mutta kun me eletään totuudessa, niin ne ei meihin pysty.” Seuraväki kävi myös navetassa ja aitan ullakolla veisaamassa virsiä.
Vasta loppuvuodesta 1918 henkien esiintyminen väheni, ja joulun 1918 tietämissä ne jättivät Pellosmaan lopullisesti rauhaan.
Muita mellastelupaikkoja
Poltergeist-ilmiöllä oli Järviseudulla jo vankat perinteet, sillä v. 1766 ilmestyneessä väitöskirjassaan kertoi Hans Henrik Aspegren vuosina 1764-1765 Alajärven Kurejoen kylän Saukon talossa mellastelleesta hengestä, jota asukkaat nimittivät linnuksi. Esineet lentelivät huoneissa ja talonväki sai iskuja näkymättömistä nyrkeistä. Aspegren oli itse käynyt talossa ja todennut mellastelun. Syynä hän piti ajan uskon mukaan ilman muuta paholaista. Erityisen mielenkiintoinen oli Aspegrenin tieto, että Saukon eräästä uunista oli näkymätön heittäjä viskannut lattialle soraa useita kertoja.”
Tämä yksityiskohta tuo mieleen erään toisen tarinan, jonka mukaan hengellä oli varsin luonnollinen selitys, kalkkikiven poksahtelu lämmitetyssä ja jäähtyvässä uunissa. Vimpelin takamailla oli nimittäin Vesterbackan torpassa 1800-luvun puolivälissä alkanut mellastaa henki. Iltaisin, kun torpassa sammutettiin kekäleitä vedellä, rupesi takassa asuva henki paukahtelemaan sekä heittelemään tuhkaa ja kiviä sammuttajan silmille. Kirkkoherra Jacob Fellman oli kutsuttu paikalle pirua taltuttamaan. Kun hän näki uunin, havaitsi hön heti, että se on tehty kalkkikivestä. Fellman käski hajoittamaan takan ja rakentamaan uuden koskesta otetuista kivistä. Tästä arvellaan käynnistyneen kalkkikiven kerääminen ja polttaminen.
1800-luvun loppupuolella henget mellastelivat tarinoiden mukana muun muassa Vimpelin Poikkijoella, Evijärven Mäkitalossa, Vanhassa-Hannuksessa ja Navetta-Ahossa sekä Kortesjärven Ylikylän Hölsöbackassa.
