KUN nuori historian opettaja Anita Raitala asteli Vimpelin yhteiskoulun ovista sisään 37 vuotta sitten, hän tuskin osasi aavistaa, että samasta koulusta tulisi hänen elämäntyönsä paikka.
–Muistan sen tunteen, kun jännitti, olin talon nuorin ja kaikki kollegat tuntuivat niin kokeneelta. Nyt jään eläkkeelle koulun vanhimpana ja pisimpään talossa olleena opettajana, toteaa Raitala hymyillen.
Opettajuus ei ollut mikään itsestään selvä uravalinta. Nuorena Raitala kertoo haaveilleensa eläinlääkärin työstä.
–Jos joku olisi minulle yläasteella sanonut, että minusta tulee historian opettaja, en olisi uskonut. Olin ujo, ja luokan edessä seisominen kauhistutti. Nuoruuden haaveammattini oli eläinlääkäri, mutta lukiossa huomasin, ettei minun valinnaisaineillani ollut mahdollista hakea lääkikseen. Historia kyllä kiinnosti aineena jo silloin, mutta enemmänkin näin vielä itseni vaikkapa tutkijana, jossa saisi olla omissa oloissaan, nauraa Raitala.
–Kokemus kuitenkin on tuonut varmuutta ja loppujen lopuksi ujous ei ole ollut mikään huono piirre opettajankaan työssä, omien kokemusten pohjalta on ollut helppo ymmärtää myös sitä hieman hiljaisempaa oppilasta.
Opettajien työnkuvan kuormittavuudesta puhutaan paljon, mutta Raitala muistuttaa, että myös nuorilla on tässä ajassa paljon paineita.
–Ennen nuoren elämä oli huolettomampaa ja yksinkertaisempaa. Sitä olen usein pohtinut, että osaanko ymmärtää nuorten paineita riittävästi, entä jos en olekaan riittävä. Olen ainakin yrittänyt tehdä töitä sen eteen, että saisin luottamuksellisen suhteen luotua luokkaan ja että en omalla käytökselläni ainakaan pahentaisi nuoren oloa.
–Usein kuulee puhuttavan, että ennen ei ollut nuorilla niin paljon ongelmia. Ajattelen, että saattoi niitä ollakin, mutta ei niistä käynyt mielessäkään avautua opettajalle. Nykyään oppilaan ja opettajan välinen suhde on avoimempi ja opettajat ovat helpommin lähestyttäviä.
SYDÄMEN sivistys on Raitalalle rakas puheenaihe ja tärkeä elämää ohjaava arvo.
–Minulle se tarkoittaa jotain muuta kuin kirjaviisautta. Se on sitä, kun kohdataan ihmiset ihmisinä ja hyväksytään jokainen omana itsenään. Ihmisyyden kunnioittamista ja sitä, että omalla toiminnallamme pystymme luomaan luottamuksellista ilmapiiriä. Arvostetaan ja kunnioitetaan toinen toistamme. Kenellekään ei tulisi koskaan sanoa, että sinusta ei tule koskaan mitään, painottaa Rantala.
–Sydämen sivistystä olen halunnut myös oppilaille välittää. Ja huumoria. Olen huomannut, että nuorten kanssa pärjää huumorilla hyvin pitkälle. Minun huumorini on varmasti nuorten mielestä hyvin huonoa, mutta huumoria kuitenkin, nauraa Raitala.
Kokemuksen hän kertoo opettaneen, että omilla toimillaan pystyy paljon vaikuttamaan luokkahengen ja luottamuksen syntymiseen.
–En ole nuorisosta huolissani, luottavaisena lasken tulevaisuuden heidän käsiinsä. He kyllä tulevat tekemään hyviä valintoja.
VIMPELIN yhteiskoulun työilmapiiri saa Raitalalta kiitosta. Tukea hän kertoo saaneensa niin ammatillisessa mielessä, kuin henkilökohtaisessa kriisissäkin.
–Täällä olen saanut toteuttaa omaa tapaani opettaa. Olen saanut tukea ja opastusta. Mieheni kuoleman jälkeen erityisesti tunsin, kun minua kannateltiin, jopa oppilaiden taholta. Se on jäänyt vahvasti mieleen.
Vaikka työvuosiin on mahtunut väistämättä myös vaikeita päiviä, on tunne kaiken kaikkiaan kiitollinen.
–Olen onnellinen, että olen saanut tehdä työtä, josta olen tykännyt ja josta olen saanut paljon muutakin kuin palkan. Opettajuudesta on tullut niin vahva osa identiteettiä, että olen jopa miettinyt, kuka oikein olen, kun en ole enää opettaja, pohtii Raitala.
Eläkkeelle Raitala olisi päässyt jo jouluksi, mutta mukavammalta tuntui saattaa lukuvuosi päätökseen. Tuntemukset uuden elämänvaiheen kynnyksellä ovat ristiriitaiset.
–On haikeat, mutta samalla odottavat tunnelmat. On mielenkiintoista nähdä, millaiseksi uusi arki muodostuu. Tulevaisuudelle ei ole tarkkoja suunnitelmia, mutta sitä odotan, että ainakin ehtisin lukea enemmän.
