Otsikon sanonta tupsahti mieleeni, kun olin pojanpoikani konfirmaatiomessussa Pyhän Andreaan kirkossa Oulun Kaakkurissa. Kirkko on varsin uusi, rakennettu tiilestä vuonna 2004, ja poikkeaa tietysti täysin arkkitehtuuriltaan perinteisistä 1800-luvulla rakennetuista puukirkoista. Istumapaikkoja on vain 120, ja ne olivat täynnä rippilasten kummeja, isovanhempia ja tietysti sisaruksia ja vanhempia. Itse konfirmaatiomessu ei sinänsä poikennut perinteisestä paitsi yhdeltä osin. Rippilapsille annettiin lopuksi raikuvat aplodit, ja se oli minulle uusi kokemus.
Lapsuudessani kuulin usein otsikon lausahduksen, ja pitihän sen alkuperää alkaa penkoa. Ilmeni, että kyseessä oli rokotus isorokkoa vastaan. Isorokko oli ihmiskunnan riesana vuosisatoja, ja sitä vastaan on taisteltu kauan erilaisin menetelmin. Ensimmäiset varsinaiset rokotusmenetelmät otettiin maailmalla käyttöön 1700-luvun lopulla ja Suomessakin 1800-luvun alussa. Aluksi rokotuksia hoitivat papit ja lukkarit, mutta vuosisadan puolivälissä rokotus siirtyi vähitellen kätilöille. Rokotus oli vapaaehtoista vuoteen 1883 asti, jolloin asetuksella määrättiin kaikki alle kaksivuotiaat lapset rokotettaviksi ja uusintarokotus vielä 12-vuotiaana. Rokotuksia seurattiin merkitsemällä ne rippikirjoihin. Rokotus oli ehtona pääsylle kouluihin ja vikoihin.
Rippikoulun suorittaminen eli lukutaidon ja kristinuskon perusteiden hallinta oli lakisääteinen pakko, jotta ihminen sai luvan mennä naimisiin. Kun nämä kaksi ehtoa eli rokotus ja rippikoulun käynti täyttyivät, henkilöä alettiin kohdella aikuisena. Muistan omasta nuoruudestani, että rippikoulun käynti oli ehtona tansseihin pääsylle. Usein nuoret kuitenkin vähät välittivät aikuisten ehdoista, vaan karkasivat tansseihin ennen rippikoulua. Nykyisin rokotukset hoidetaan neuvoloissa ja nuoret käyvät rippikoulunsa leireillä.
Messun lopuksi rippilapset nauttivat ehtoollisen ja sen jälkeen totuttuun tapaan muu kirkkokansa voi käydä ehtoollisella. Vuorossa oli kolehdin keräys ja kirkollisten uutisten lukeminen ja siinä ajatus taas karkasi, kun mieleen tuli juttu Nurmosta. Jumalanpalveluksen lopuksi pappi oli lukenut kirkollisia uutisia ja maininnut, että seurakunta oli saanut huomattavan lahjoituksen, mutta lahjoittaja ei halua tulla julkisuuteen. Tässä vaiheessa nurmolainen isäntämies oli noussut etupenkissä ylös, kääntynyt kirkkokansaan päin ja lausunut: ”Minusta nii on paree.”
Heikki Salmela
