Martti Lampakka syntyi vuonna 1947 seitsenlapsiseen perheeseen Särkikylässä. Kuten moni muukin kyläläinen, hän suuntasi nuorena töihin Ruotsiin ja vietti siellä yli 12 vuotta, ennen kuin palasi Suomeen vuonna 1981. Rakennus- ja metallitöiden ohella Martti ehti kokeilla myös kettutarhausta, mutta suurin intohimo löytyi metsästä.
Metsästyksen Martti aloitti heti, kun sai luvat. Jo ennen viidentoista vuoden ikää hän kulki metsällä, ja ensimmäinen hirvijahti osui vuoteen 1968 juuri ennen muuttoa Ruotsiin. Palattuaan kotiseudulleen hän jatkoi harrastusta niin kauan kuin terveys salli.
–Silloin ei ollut koiria eikä vempaimia. Ajomiehet ajoivat hirvet jalkaisin ja yhteys pidettiin huudoilla, Martti muistelee.
Hänelle tärkeintä ei ollut liha, vaan metsässä olo ja yhdessä tekeminen. Elämänsä aikana Martti Lampakka kaatoi 142 hirveä sekä muutaman saksanhirven ja metsäkauriin. Muutaman kerran hän toimi myös hirviporukan johtajana.
Kun Martti aloitti, hirvikanta oli runsas. Hänen muistinsa mukaan lupia myönnettiin jopa 180. Nyt määrä on huomattavasti pienempi, ja peijaiset päättyvät usein kylän seurantalolla yhteiseen juhlaan.
Terveysongelmat veivät myöhemmin toisen jalan, mutta mieli metsässä säilyi. Metsästyksen perinne jatkuu suvussa tyttärenpoika Jesse Katajan kautta. Jesse sai metsästyskortin 13-vuotiaana ja kaatoi ensimmäisen hirvensä vuotta myöhemmin.
–Olen kulkenut metsällä pienestä pitäen. Se on elämäntapa – ulkoilmaa, koiria ja porukalla tekemistä, Jesse kertoo.
Jesse metsästää jämtlanninpystykorvan ja norjanharmaan hirvikoiran kanssa. Lisäksi hän kouluttaa ystävänsä karjalankarhukoiraa, joka on ollut hänen hoidossaan ja opetuksessaan.
Särkikylässä metsästetään 30 hengen porukalla
Särkikylän hirviporukassa oli tänä vuonna kolmisenkymmentä metsästäjää, joista nuorin vasta 15-vuotias. Lupia oli yhteensä viisi aikuista ja neljä vasaa, ja kahden viikonlopun aikana kaadettiin kaikki. Jesse ampui niistä kaksi oman koiransa haukkuun. Hänen tyttöystävänsä Merja Kujansuu oli mukana toista kertaa hirvimetsällä ja ampui tänä syksynä ensimmäisen hirvensä.
Jessen mukaan Merja on ollut nuoresta asti kiinnostunut metsästyksestä, mutta Lapissa asuessaan hän ei tuntenut ketään harrastajaa.
–Merja on tykännyt kovasti meidän hirviporukasta. Hänestä tuntuu, että hänet on otettu avosylin vastaan ja neuvottu hienosti mukaan harrastukseen, Jesse kertoo.
Nykyisin hirvenmetsästys on tehokasta: koirilla on GPS-pannat ja jokaisen liike näkyy kartalla. Turvallisuus on parantunut, mutta tunnelma on silti sama.
–Seon semmoista poikamaista touhua – hyvää naljailua ja yhteishenkeä. Siinä on se paras puoli, Jesse naurahtaa.
Leevi Norrena
