Järviseutu-seuran julkaiseman kolmiosaisen Järviseudun Historia -teossarjan kolmannessa osassa yhtenä osiona ovat uskomustarinat. Julkaisemme paikallisia kummitusjuttuja -teemamme päätteeksi viisi kertomusta tuosta luvusta. Jos tarinat kiinnostavat, ne löytyvät kirjasta alkaen sivulta 659.
Tavallisin aarteen kätköpaikan paljastumistapa on aarrevalkean palaminen tällä kohdalla. Näin kertoi ”aarrevalkiasta” Alajärven Menkijärvellä asunut ja vuonna 1887 syntynyt vanhaemäntä Sanna Saari vuonna 1961.
”Siitä on aikaa 45 vuotta, ku minä sen näin. Se paloo monellaista väriä, niinku sateenkaaren väriä: veheriäästä, sinistä, keltaasta y.m., mutta ei tullu savua. Se oli nuan heinäkuupanon korkuunen. Aarrevalakia paloo Saarenvainios, vanhimmas meirän paikalla asutus paikas. Ennen isoisää siinä on jo asunu Aaprami-vainaa. Mulle tuli niin hirmu, jotta en voinu mennä ääreen, ku se oli uhrivalakia. Ei se varsin pualta tuntia palanu, eikä siinä mitään jäläkiä näkyny. Se valakia oli aivan ojan pääs, siinä, mihinkä oja loppuu. Paikalla uskotaan olevan vanhojen asukkaiden aarrekätkön.”
Kirkkaan leimahduksen kaltaisena nähtiin aarrevalkea Evijärven Timosessa, kuten kertoi v. 1862 syntynyt Matti Lahti eli Kankaanpää: ”Timosessa melkein Sillanpään torpan kohdalla lepän juurella jokirannan kiviläjän kohdalla syksyllä yöllä v. 1929 nähäny Hanna ja Viliami: Aarrevalakea palo kun kynttilä. Kirkas leimaus väliin oikein ylös. Lähtivät tuvasta katsomaan. Tulivat kohalle. Jokirantaan vielä palo, sitte kun lähtivät sillasta tulemaan yli, sammu.”
Sangen usein aarrevalkean nähtiin palavan tiettynä yönä, kuten juhannusyönä. Syynä aarrevalkean palamiselle pidettiin sitä, että aarteen haltia poltti rahoista ruostetta ja hometta pois. Näin uskottiin mm. Lappajärvellä v. 1935: ”Kätkössään uskottiin rahojen y.m. olevan maan haltian hoidossa, joka piti niistä hyvän huolen, puhdistamalla niistä joka kesä polttamalla vuoden varrella kehittyneen lian. Juhannusyö oli maan haltian aarteiden puhdistus aika. Tällöin saattoi toisinaan nähdä maan pinnalla palavan pienen kynttilän liekin kokoisen sinisen tulen.”
Aarrevalkealle on olemassa eräs luonnollinenkin selitys: lahottajasieni saa nimittäin joskus vanhat kannot hohtamaan pimeässä valoa. Tämä poikkeukselliselta näyttävä ilmiö on eittämättä synnyttänyt todentuntuisia aarrevalkea-elämyksiä. Toinen tapa aarteen paljastumiselle oli erikoisen matojonon, aarremadon, näyttäytyminen. Todellisuudessa kyse on jälleen luonnon ilmiöstä, tässä tapauksessa harsosääsken toukkakulkueesta. Tällä tavalla kerrottiin aarremadosta Evijärvellä v. 1935:
Kertoja (isoisäni) oli veljensä Ellan kanssa menemässä Palosaaren sivu, kulki siellä sen ison hietakuopan tällä puolen alhaalta päin yli tien hiljaa madellen matoköysi niin pitkä kun kärmes pieniä hienoja harmaita matoja. Päät niiden oli yläällä vaan sitte lujasti jamointuneet kiinni. Tällaista matoköyttä nimitettiin aarremadoksi. Jossa se nähdään on aarre lähellä. Nämä maut menivät Vintonlahteen päin. Siellä matosten kyvöllä lähellä Niittyniemen kangasta on nähty aarrevalakea.
Kun näkee matokäärmeen ja sen käillään hajoittaa, sen jälkeen voi sillä käillä parantaa kaikenlaiset sairaat.”
Aarteen nosto
Aarteen esille saamiseksi ei kuitenkaan riittänyt useimpien tarinoiden mukaan pelkkä kaivaminen. Aarteen suojelemiseksi oli tavallisesti asetettu joku ehto. Usein ehdot olivat mahdottomia toteuttaa: näin varjeltiin aarretarinan uskottavuutta. Toisinaan aarre-ehdon oli asettanut aarteen haltia, joskus taas aarteen kätkijä. Tavallinen motiivi tarinoissa on myös aarteen noston epäonnistuminen, jos joku nostoehdoista – esimerkiksi täydellinen vaikeneminen – rikottiin.
Tunnetuin mahdottomuusehto sisältyi Alajärven Menkijärvellä asuneen Matti Saaren v. 1961 kertomaan tarinaan: ”Jossakin järven saaressa oli kätkettynä aarre. Sen saamisen ehtona oli: Joka yksiöisellä varsalla ajaa yksiöistä jäätä pitkin saareen, sille tulee kultaiset vaunut vastaan ja hän saa aarteen.” Mahdottomaksi oli myös säädetty ehto, jonka mukaan paikalla oli uhrattava ihminen. Esimerkiksi Lappajärven Kärnän Lamminkeun pellon aarteen saamiseksi olisi ollut uhrattava tarinan mukaan vuoden vanha, valkotukkainen, Lauri-niminen poikalapsi.
Varsin yleinen on myös tarina-aihelma, jonka mukaan kätköhetkellä lähistölle piiloutunut henkilö saa muutettua ehdon toteuttamiskelpoiseksi petoksen avulla. Näin kerrottiin Lappajärvellä v. 1933:
”Kerran oli eräs talon sokea isäntä mennyt uhraamaan rahojaan maahan, lähellä taloaan olevan suuren kuusen juurella. Ukko oli ensin käynyt kaivamassa kuopan ja sitten meni noutamaan rahojaan.
Talon renki seurasi salaa ukon puuhia ja kun ukko oli rahoja noutamassa, kapusi renki siihen puuhun, jonka juurelle ukko kätkökuoppansa kaivoi. Kun ukko palaa rahojen kanssa ja alkaa loitsuja lukien asettaa rahojaan kuoppaan, sanoen muun muassa: ’Sillä, joka nämä rahat ottaa, pitää oleman valkotukkaisen lapsen verinen pää panna sijaan.’ Siihen renki tuumii puusta: ’Eiköhän riittäisi valkoinen pässin pää.’ Johon ukko vastaa: ’Olkoon niin kun isä taivaan sen todistaa.’ Ukon mentyä kapuaa renki alas puusta ja käy lammaskarsinassa katkaisemassa pässiltä pään, vieden sen kuoppaan, otettuaan ensin rahat.”
Aarteen nostamiseksi oli kuitenkin useita keinoja, varsinkin, jos sille ei oltu asetettu erityisiä ehtoja. Evijärvellä uskottiin, että kun heitti jonkun vaatteenosan aarrevalkeaan ja lausui samalla sanat ”minun omaani on, mitä siellä palaa”, sai aarteen. Myös teräksen heittäminen valkeaan antoi aarteen. Aarteen uskottiin myös kykenevän liikkumalla pakenemaan kaivajia. Lappajärvellä kerrottiin, että aarteen sai liikkumattomaksi, jos heitti paikalle vettä, jolla oli kastettu kolme lasta. Lukuisia muitakin keinoja oli, kuten kirkon voiman käyttäminen nostossa. Seuraava tarina on tyypillinen kertomus melkein esille nousseesta aarteesta. Sen saamiseksi käytettiin juuri kirkollisen voiman pyhittämiä esineitä. Tarinan kertoi v. 1874 syntynyt vimpeliläinen maanviljelijä Tiitus Mäkelä:
”Tuomaalan Kettu-Matti-noita ja Vetelin Hanhilammin Eliasvainaa, joka kans oli pohakka, hakivat kirkon rautakangit ja mänivät juhannusyönä ottamaan aarretta joista Tuomaalan sillankosken alapuolelta. Niille oli siellä yöllä sanottu: pitäs saaha sellasen kynttelin, joka kirkossa alttarilla korkeimmalla paikalla palanu. Ne sai sellaisen kynttelin. Olivat männeet sitten ottamaan aarresta. Olivat sen aarteen saaneet niin korkealle, että näky kattila täynnä hopeita. Kolme hopealusikkaa oli niiden päällä. Polttivat kynttelin palan. Sitten tuli karhu metästä, rupesivat pelekäämään. Musta koira lähti hyppäämään. Sitte ei näkyny enää aarresta.
Se aarres on palanu juhannusyönä ku kynttelin valakea. Ison vihan aikana meijän Simuna pani ne aarteet sinne. Pani uhrin: joka sen ottaa, sen karhu tappaa.”
Lue aarteista lisää Järviseudun Historia III s. 683
