Luku 3.
Tohtori Outolempi ja yksinäisyyden verho
OLI heidän viimeinen yhteinen iltansa ennen erkanemista opiskelupoluille. Aika kului hiljaisuuden ja puheen välissä. He kävelivät Lappajärven rannalla, muistellen kesän hetkiä ja suunnitellen tulevaa. Vaikka fyysinen etäisyys tulisi ahdistamaan, he tiesivät, että heidän sidoksensa oli vahvempi kuin pelkkä paikallaanolo. Illalla oli vielä tarkoitus käydä elokuvissa Vimpelissä katsomassa Kubrickin Tohtori Outolempi, joka oli nuorten mielestä soveliaampi, kuin Lappajärvellä esitetty Kravun kääntöpiiri. Elokuva oli toisarvoinen seikka, tärkeämpää oli olla lähellä toista.
Ensimmäiset viikot erillään olivat vaikeita ja yksinäisiä. Jussi kaipasi Maijan naurua ja rentoa puhetta, kun hän yritti sopeutua uusiin opintoihinsa. Lappajärven ammattikoulu oli tiukka rutistus, autopuolen opettaja näki Jussin potentiaalin ja vaati oppilaaltaan paljon. Vaativatkin moottori- ja koneremontit kävivät laatuun näpeästi. Kiitos opettajan, Jussi oppi nopeasti, ja joka ilta hän soitti Maijalle kertoakseen päivän tapahtumista. Maija puolestaan uppoutui sairaanhoitajan opintoihinsa, ja vaikka opiskelu oli raskasta, se antoi hänelle tarkoitusta. Hänen unelmansa auttaa muita syventyi ja alkoi käydä toteen päivä päivältä.
Eräänä syyskuun viikonloppuna Jussi teki yllätysvierailun Seinäjoelle. Hän ajoi kevarillaan pitkän matkan vain nähdäkseen Maijan hymyn. Heidän tapaamisensa oli täynnä intohimoa ja lämpöä, ja he vannoivat, että tekisivät kaikkensa pitääkseen yhteyden yllä.
Hiekka valui ajantiimalasissa ja heidän suhteensa vahvistui. Jokainen yhteinen hetki oli arvokas, vaikka jokainen erillään vietetty päivä opetti heille kärsivällisyyttä ja sitoutumista. Lappajärven Auto-Markuksessa suoritetun harjoittelujakson jälkeen Jussi alkoi jo haaveilla omasta korjaamosta, kun taas Maija uneksi työskentelevänsä sairaalassa lastenosastolla. Vaikka heidän unelmansa olivat erilaiset, ne silti täydensivät toisiaan.
Vuodet opiskelun parissa kuluivat ja heidän tiensä yhtyivät viimein. Jussi avasi pienen korjaamon Vimpeliin, ja Maija palasi sairaanhoitajaksi Lappajärvelle. Jussin vaari oli jättänyt hänelle perinnöksi pienen pesämunan, jonka turvin he ostivat yhteisen talon järven rannalta, jossa oli tarkoitus rakentaa yhteistä tulevaisuutta.
Elettiin Herran vuotta 1977, Jussi oli aloittanut kolmannen vuosikymmenensä elonsa tiellä. Päivänä eräänä paikallinen kirkkoherra tuli vaihdattamaan Saabinsa öljyjä korjaamoon. Mekaanikko tutki papin kulkupelin huoltokirjaa ja rypistää otsaansa.
–Kirkkoherra hyvä, eihän näillä öljyillä ole ajettu kuin vasta alun 3000 kilometriä, lieneekö tarvetta edes vaihtaa, lisäyskin näyttää tarpeettomalta.
–Jahas, jahas, vai niinkö se nyt olikin, hyvä se on aina tarkastaa. Varma on aina varmaa… Vaan kuinkas nuoren miehen elo muuten sujuu, oletko morsiantasi ajatellut vihille viedä, kun saman kurkihirren alla aikaanne vietätte? Kirkkoherra vaivihkaa kyselee.
Jussi on sanaton, eikä virkkaa mitään papin kommenttiin. Mielessään ajattelee asiaa ja toteaa, että tässä ruljanssissa ei edes kihloihin ole menty. Kirkkoherran katse ja sana painoivat takaraivossa.
