Lappajärven kulttuurihistoriallisesti arvokkaisiin luontokohteisiin tekee mieli palata kesä toisensa jälkeen. Itäkylän Ukonniemeen saavuttaessa kartanlukijan paikalla istunut kaupunkilaisnainen hihkaisee: –Oi vei, miten salaperäisen näköisiä kuusia!
Vanhasta tottumuksesta auto saa jäädä tutulle paikalleen ilmoitustaulun viereen. Pääkaupunkiseudulla pitkään asunut nainen fiilistelee sitä, että paikassa on ollut maalaisasutusta jo satoja vuosia, ja että se on ehkä nimetty muinaissuomalaisten ylijumalan Ukon mukaan.
Venevalkamasta lähtee siisti nurmipolku, jota pitkin on hauska kävellä jylhässä rantahaavikossa. Pyhyyden tunnelmaa luovat nimen lisäksi luonnontilainen metsä, pystyssä olevat pökkelöt ja maapuut. Ihminen voi tuntea menevänsä hetkeksi ajan ja paikan ulkopuolelle katsellessaan ikipuiden latvusten lehtien lävitse siivilöityvää auringonvaloa. Kaupunkilaisnainen on pukeutunut maastokelpoisiin tamineisiin, sillä edellisistä vuosista hän muistaa Ukonniemen sopivan hortoiluun.
–Onkohan tämä Lappajärven kaunein lillukkametsä, hän ihastelee.
Lillukan lehtiä hän poimii pieneen sankoon, samoin vadelman ja maitohorsman lehtiä. Hortoilu tarkoittaa sekä päämäärätöntä harhailua että villivihannesten ja -yrttien keräämistä. Molemmat onnistuvat Ukonniemessä.
Jos hortoilee riittävän sinnikkäästi onnentähteensä luottaen voi vahingossa törmätä Ukon-Äijän muistomerkkiin. Se pystytettiin liki kuusi vuosikymmentä sitten kolmen itäkyläläisen suvun Ammesmäen, Rantakankaan ja Uusimäen kantaisän muistoksi. Polkua vatukossa sijaitsevalle muistomerkille ei ole.
–Mensch, tässä uimakopissa on joskus käynyt joku saksankielentaitoinen, iloitsee hortoilija.
Uimakopit seinäpiirroksineen ovat menneiden kesien eläviä muistomerkkejä. Kahlatessaan lämpimässä vedessä kaupunkilaisnainen ylistää Lappajärven äänimaisemaa. Lapsiystävällisen matala hiekkaranta saa kiitosta.
Kotona hän kiehauttaa teen aiemmin kuivattamistaan lillukan lehdistä. Kesäisen kellanvihreän juoman maku on piristävän makeahko, aito ja alkuvoimaisempi kuin kaupan yrttiteessä. Lillukalla on parkkiaineidensa vuoksi elimistössä supistava vaikutus, minkä vuoksi entisaikoina on helteellä käytetty kylmää lillukkateetä ripulin rauhoittamiseen.
Tapani Tyynelä
