Tuon tokaisun sain osakseni yli 65 vuotta sitten äidiltäni, kun olin päätynyt rähmälleni ja sotkenut upouudet valkoiset polvisukat. Taisi siinä hieno kesämekkokin likaantua. Pahinta oli, että oltiin lähdössä häihin eikä tilanteeseen sopivia vaihtovaatteita ollut. Parhaat olivat päällä. Kaatumalla olin osoittanut kelvottomuuteni. Elettiin 1950–1960-lukujen vaihdetta, hevosaikakauden viimeisiä vuosia. Siihen maailman aikaan vertaus oli ihan osuva. Kelvotonhan oli se hevonen, joka ei enää kunnolla tolpillaan pysynyt. Minä olin siis kuin huono hevonen, jonka jalat olivat pettäneet.
Muistan, kuinka äidinkielenopettaja aina varoitti aasinsiltojen käytöstä ainekirjoituksessa. Enpä kuitenkaan malttanut olla aloittamatta tuolla muistolla lapsuusvuosilta. Lapsuuteen kuuluvat kaatuilut. Motoriikka ja kehon hallinta kehittyvät vähitellen. Niistä muksahduksista ei juuri jää jälkiä. Vain hetken itku, kun kipeää ottaa. No, laastaria toki saatetaan tarvita pikku naarmujen peittämiseen. Omaa lapsuuttani muistellessani joillakin oli tosin ilmiömäinen kyky päätyä rähmälleen tilanteessa kuin tilanteessa. Kaatuiluista todistivat lähes aina verillä tai ruvella olevat polvet. Vähitellen kaatumiset harvenivat. Liekö syynä ollut se, että opimme paremmin arvioimaan mihin kroppamme taipuu ja pystyy. Se järkikin lisääntyi, ja ehkä vauhtikin laantui.
Kun ikäännymme, alamme uudestaan olla sen tosiasian edessä, että keho ja pää elävät eri aaltopituudella. Pää on sitä mieltä, että kroppa on korkeitaan kolme–nelikymppinen, vaikka todelliset ikävuodet huitelevat yli seitsemääkymmentä. Ikääntyessä meidän olisi syytä pohtia, onko totutuissa tavoissamme jotain, jota pitäisi muuttaa. Muuttaa nimenomaan siten, että minimoisimme kaatumisriskiämme. Ikäihmisen kaatuminen on eri asia kuin pienen lapsen tai alakouluikäisen. He selviävät useimmiten pienillä ruhjeilla, mutta ikäihminen saa kaatuessaan helposti leikkaushoitoa vaativia luunmurtumia. Toipuminen on aikaa vievää. Usein käy myös niin, että kunto ei palaudu enää kaatumista edeltävälle tasolle. Kaatumiset ovat inhimillisten kärsimysten ohella kalliita yhteiskunnalle.
Tässä pari kuukautta sitten Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialueen vanhusneuvoston asialistalla oli käsitellä ikäihmisten hyvinvointisuunnitelmaa eli valmisteilla olevan hyvinvointistrategian yhtä osakokonaisuutta. Siinä oli kolme osa-aluetta: terveyden ja toimintakyvyn vahvistaminen, palveluiden saavutettavuuden turvaaminen sekä ikääntyvän väestön osallisuuden turvaaminen. Tuossa ensimmäisessä osa-alueessa ihan ensimmäisenä oli kaatumisten vähentäminen. Etelä-Pohjanmaan ikäaktivoitu sairastavuusindeksi on hieman maan keskiarvoa korkeampi ja se heijastuu myös tapaturma-alttiuteen. Suurin haaste tulee siitä, että vuoteen 2040 mennessä yli 75-vuotiaiden määrän ennustetaan kasvavan Etelä-Pohjanmaalla lähes 30 prosenttia. Painetta on, kuinka voitaisiin luoda ennaltaehkäiseviä palveluita murtumien synnyn ehkäisyyn. Löytämäni tiedon mukaan yhden lonkkamurtuman kustannus ensimmäisenä vuonna on keskimäärin 30.000 euroa. Sen sitten näkee, millaisia uusia toimenpidesuosituksia hyvinvointialueelta tulee organisaation eri portaille. Kaikkein kriittisin piste on viimeinen porras eli asiakaskohtaamiset: kuinka se tärkein kohderyhmä tavoitetaan, miten tiedotetaan, miten seurataan ja mitataan, kuinka vaikuttavia tehdyt toimenpiteet ovat olleet.
Ilman ulkopuolistakaan ohjeistusta on hyvä nostaa varovaisuuskerrointa ja varautumista, kun aletaan olla seniori-iässä. Omasta kunnosta kannattaa pitää huolta. Hyvä kunto siirtää liikunnallisia ongelmia kauemmaksi tulevaisuuteen. Ei hyväkään kunto tapaturmariskiä nollaa. Olen niitä tähän listannut vain sitä niin sanottua maalaisjärkeä käyttäen.
Talven liukkaat kelit nostavat kaatumistapaturmat aina huippuunsa, ja niitä kaatumisia sattuu ihan kaiken ikäisille. Riskiä voi pienentää hankkimalla tukevat talvijalkineet ja niihin kunnolliset liukuesteet. Kävelysauvat lisänä auttavat tasapainon hallinnassa. Usein se tapaturma sattuu kotipihassa. Siispä, muistakaamme, lyhyellekään postilaatikkokäynnille ei lähdetä Ainot tai Reinot jalassa.
Jossain kohtaa sitä kotiakin pitää ryhtyä katselemaan uusin silmin. Jos jalka ei enää nouse ja alkaa tökätä jatkuvasti maton kulmiin, pitäisikö matoista luopua. Tiedän, että itselleni se olisi kova paikka, koska mielestäni matot ovat tärkeä sisustuksellinen asia. Villasukat ja laminaattilattia ovat huono yhdistelmä. Laminaatti on pintana liukas. Laminaattilattialla pitäisi käyttää joko liukuesteellisiä sukkia tai sisäkenkiä, joissa on liukumaton pohja. Niin sanottu emännänjatke, jossa ei ole tukevaa tartuntakahvaa, on syytää heittää ihan ensimmäisenä pois. Tämä neuvo ei ole pelkästään ikäihmisille vaan meille kaikille. Valaistustakin kannattaa ehkä parantaa. Sitten tulevat apuvälineet. Rollaattorin käyttöönottoa on turha lykätä kaatumisiin asti. Paljon on sellaisia apuvälineitä, joita saa tarvittaessa omasta sote-keskuksesta lainalle. Pitää vain rohkeasti kysyä.
Jos tätä lukee joku sellainen henkilö, jonka omilla vanhemmilla tai muulla läheisellä alkaa olla liikunnallisia rajoitteita, näitä asioita kannattaa ottaa heidän kanssaan puheeksi. Monilla pienillä asioilla oma koti saadaan turvallisemmaksi ja siten voidaan sitä kotona asumista edesauttaa. Kompuroimaanhan me jossakin kohtaa alamme, mutta sopivin ennakoivin varotoimenpitein saatamme välttyä suuremmilta vahingoilta.
Sirpa Perkkiö
Etelä-Pohjanmaan vanhusneuvoston ja Järvi-Pohjanmaan vanhusneuvoston jäsen
