Juttu lyhyesti
Kotiseutuneuvos Urpo Purola teki elämäntyösä Lappajärven Metsänhoitoyhdistyksessä. Samalla hän viljeli maatilaa Itäkylässä. Luottamustehtävät ja kulttuuritoiminta ovat luoneet näkemystä lappajärveläisestä elämänmenosta ja sielunmaisemasta.
Näin toteaa maaliskuussa 80 vuotta täyttänyt kulttuurin harrastaja, kotiseutuneuvos Urpo Purola katsellessaan vireänä kotiseudun kehitystä ja tapahtumia. Purolan kylä Lappajärven Itäkylässä on ollut kotipesä, josta on lähdetty ja jonne on palattu maatilasta päivätyön ohella huolehtien.
Kylä levittäytyy ympärillä avarana alkukevään murretuissa väreissä. Yli 30 vuotta työnjohtajana Lappajärven Metsänhoitoyhdistyksessä toiminut Purola on lähtenyt mukaan kunnalliselämän luottamustehtäviin sekä poliittiseen ja kulttuuritoimintaan jo 1970-luvulla.
Purolan perheeseen kuuluu puolison lisäksi jo omilleen lähteneet kaksi lasta ja kaksi lastenlasta.
Kuka jatkossa katsoo meidän peltojamme?
Maaseutu kärsii väestökadosta, eikä Lappajärvi ole suinkaan ainut kunta, jossa pohditaan samoja kysymyksiä tulevaisuuden suhteen. Rakennemuutos on ollut valtava. Lappajärvelläkin on tehty monenlaista. On lähdetty Ruotsiin, eletty karjataloudesta, mattoja ja ryijyjä kutoen ja perunoita viljellen.
–Karjanhoito on pitkälti pitänyt maisemat avoimina. Mikäli viljanviljely ja karjanhoito loppuvat, on vaarana, että pellot kasvavat umpeen. Myös tällaisia kehityskulkuja olisi tulevaisuudentutkimusporukoiden hyvä pohtia. Mikä olisi seuraava aalto, joka nostaisi maaseudun, Lappajärven, uuteen kukoistukseen, pohdiskelee Purola.
Hän kokee olevansa kotiseudun avointen, viljeltyjen maiden katsoja, ja ihmettelee, kuka jatkossa katsoo meidän peltojamme ja rantojamme, jos väestökato jatkuu sellaisena kuin nyt.
Lappajärvellä tilat on perustettu pienestä ja omistajat ovat nähneet kaikki vaikeudet matkan varrella. Purolan kyläkin on peräisin 1700-luvulta, ja talon pihassa on ollut tervahauta. Joku siihen on alkanut tehdä kotia. Maata on kuokittu lisää ja lisää toimeentulon hankkimiseksi. Purola toteaa jääneensä tähän tilaan ja maisemaan kiinni, koska juuret ovat täällä.
–Tulevaisuus on vaikea laji, oli se matkailua tai maataloutta, tuumaa Purola. Uteliaisuus on kuitenkin voimavara. Katsotaan aina tulevaisuuteen ja elämää eteenpäin, ei sitä, miten huonosti on mennyt tai miten paljon on rahaa saanut. Työssä ja toiminnassa pitää olla sydän mukana.
”Kysymys ei ole oikeassa olemisesta vaan totuus voi löytyä yhteisestä keskustelusta.”
Purola sanoo, että vuorovaikutuksen kehittäminen olisi tärkeää kulttuurielämän ja kaikkien tahojen välillä. Kunnan päättäjät ovat usein etäällä tavallisesta tallaajasta ja vuorovaikutus jää heikoksi kuntalaisten ja päättäjien välillä. Sen lisääminen on kehittämisen paikka nykyisille ja tuleville luottamushenkilöille.
–Kysymys ei ole oikeassa olemisesta, vaan totuus voi löytyä yhteisestä keskustelusta. Tällaisilla löydöksillä voi olla myös taloudellista merkitystä.
Purola pohtii, että kunnassa ja kunnissa yleensä on pitkältä ajalta perinne puutteellisesta vuorovaikutuksesta. Kulttuuriväki ja -elämä pyörivät omissa ympyröissään ja kunnallinen päätöksenteko tapahtuu omia väyliään pitkin, eivätkä nämä kaksi kohtaa. Hankkeista ei juurikaan keskustella kulttuuriväen kanssa.
Virkamiestyönä kehitetyt uudet ideat voivat olla järviseutulaisten elämälle vieraita ja päälle liimattuja, ei täkäläisestä maaperästä luontevasti ponnistavia. Ideoita toteuttamaan ei löydy yrittäjiä, jos he kokevat ajatukset itselleen oudoiksi ja vieraiksi.
Jalostetaanko perinne rakentamaan rikkaampaa tulevaisuutta?
Voisivatko ideat joskus lähteä liikkeelle omasta paikallisesta historiasta ja perinteistä? Kotiseutu- ja historiamiehenä sydäntä lähellä ovat paikalliset tarinat ja kotiseudun kehittäminen. Kulttuuriväen ja kunnan toimijoiden suhde on toki aina henkilösuhteista riippuvainen, mutta ehkä esimerkiksi Lappajärvi-seuran jäseniltäkin voisi joskus pyytää ideoita toimintaan.
Purola naurahtaa, että hänen puheensa voidaan kuitata vanhan ukon höpinöinä. Mutta kysymys kuuluu: Mikä tekisi tulevaisuudesta hedelmällisemmän ja paremman Järviseudulle ja Lappajärvelle?
–Alueella on rikasta perinnettä. Sieltäkin voisi tulla ideoita keskusteluun alueen kehittämiseksi tarinapohjalta. Niitä voisi ympätä Geopark-suunnitelmaan, pohdiskelee Purola.
Esimerkiksi Patokapinan vuosipäivää toukokuun 2. päivänä voisi juhlia vuosittain ja tehdä siitä paikallisen ympäristöpäivän. Purola innostuu maalailemaan maailmanlaajuista aurinkokunnan ympäristöpäivää. Siihen liitettäisiin tarinat ja ympäristötietoisuus. Ja Geopark. Miksei voisi olla Maailmankaikkeuden ympäristöpäivä Lappajärvellä?
–Jääkaruselli oli esimerkiksi erinomainen yksittäinen tapahtuma, tuumaa Purola. Kulttuurielämän keskustelevuutta pitäisi edelleen lisätä ja eri osapuolten pitäisi yhdessä luoda lisää vielä monipuolisempia tapahtumia. Ne voisivat hyödyntää järven ympäristön historiaa, ja mukaan liitettäisiin uusia raflaavia tapahtumia.
Purola muistelee, että Niskan perunajauhotehdasta rakennettaessa alueelta löytyi kaksi naisten viikinkiaikaista rintasolkea. Oma tarinansa on, että paikalla on ilmeisesti ollut pirkkalaisten ja paikallisten kohtaamispaikka ja todennäköisesti hautapaikka. Tämä on tosin tarinaa, ei faktaa. Ehkä läheisessä Maision rannassa puolestaan oli vanha talonpaikka. Maisio oli viikinkiaikoina ison ökytalon nimi. Yhtenä vaihtoehtona Purola heittää, että Halkosaaren viereen rakennetun kulttuuriluontopolun yhteyteen lisättäisiin muun muassa näitä alueen historiaan liittyviä yksityiskohtia.
Pikku hiljaa eteenpäin
Purola tunnistaa taloudelliset tosiasiat, ja toteaa, että olemassa olevien toimintojen kehittämistä on jatkettava vähitellen. Ei saisi ajatella, että ”ei tästä kumminkaan mitään tuu”, vaan olisi nähtävä lopputulemana tulevaisuudessa se oma lappajärveläinen maailmankuutio.
Pelkkä tarina ei riitä, Purola muistuttaa. –Meillä matkailu rakentuu eri tavoin kuin esimerkiksi Lapissa. Toisaalta matkailijat ehkä haluavat kokea paikallista elämää, ja silloin asumisessa voisi hyödyntää olemassa olevaa talokantaa. Ei ihminen välttämättä halua metropolista rannan läheisyyteen. Joku voi kaivata rauhallista elämää keskellä maaseutua ja kokea hyvänä, kun ei tapahdu mitään. Koko ajan ei tarvitse olla kaikenlaista toimintaa. Siltäkin alueen matkailu voisi näyttää, Purola pohdiskelee.
Aino Alppinen
”Tulevaisuus on vaikea laji, on se matkailua tai maataloutta.”
Sinua saattaisivat kiinnostaa nämä jutut
