Loppiaisena Kortesjärvellä vietetyssä Haudanmaan muistokonsertissa yksi hänen lainaviuluistaan puhkesi säveliin lähes 100 vuoden jälkeen Antti Järvelän käsissä. Ennen esitystä Järvelä kertoi tiivistetysti viulun historiasta, mutta laajemmin hän avasi sitä kirjoituksessaan Härmän joulu 2025 –lehdessä.
Viulun ensimmäinen omistaja oli Alahärmän Voltin kansakoulunopettaja Elias Laakso. Saksassa Italialaisen Giovanni Paolo Magginin viulun pohjalta valmistettu kopio maksoi 27 markkaa, joka nykypäivänä vastaisi noin 153 euron hintaa. Järvelän mukaan viulu oli aikansa mittapuulla keskivertoa laadukkaampi.
Hinta oli myös ajan palkkatasoon suhteutettuna korkea.
–Tuohon aikaan summa lähestulkoon vastasi ammattitaitoisen maaseututyöläisen kuukauden palkkaa, kirjoittaa Järvelä Härmän joulu 2025 –lehdessä.
Herää kysymys; mistä alahärmäläinen kansakoulunopettaja 1900-luvun alussa on onnistunut saamaan käsiinsä saksalaisen viulun niinkin edullisesti? Vaikka hinta oli korkea, se kuitenkin oli kansakoulunopettajan palkalla ostettavissa.
Järvelän mukaan Laakso näki Vaasa-lehdessä mainoksen O. Teod. Wuorion soitin- ja kellokaupasta, joka oli avattu 1900-luvun alussa Vaasassa. Wuoriolla oli myynnissä 47 erilaista viulua ja hintahaarukka oli 7.50–100 markkaa. Wuorion liike oli yhtenä ensimmäisten joukossa, jotka tuon ajan Suomessa harjoittivat postimyyntiä ja toivat soittimia maahan.
–Tämä mahdollisti esimerkiksi Saksasta tuotavien soittimien huomattavan edullisen myyntihinnan kilpailijoihin nähden, Järvelä kirjoittaa.
Elias Laakso osti viulun vuonna 1907 ja hänen hallussaan se oli vuoteen 1912, jolloin Laakso myi sen kortesjärveläiselle maanviljelijälle Erkki Mattilalle. Tällä kertaa kauppahinta oli kaksi syltä koivuhalkoja. Viulua soitti pääasiassa perheen poika Vihtori, kunnes isännäksi tultuaan ei enää kiireiltään ehtinyt. Tästä syystä viulu ehtikin hyvin lainaksi Haudanmaalle.
”Ostetut tai lainatut viulut muuttuivat usein hänen heikkona hetkenään rahaksi”
Lainaviululle olikin toisinaan tarvetta, sillä boheemilla pelimannilla viulut eivät aina säilyneet. Järvelä kirjoittaa:
–Haudanmaa oli tunnettu siitä, että hänelle ostetut tai lainatut viulut muuttuivat usein hänen heikkona hetkenään rahaksi – ja Matti taas viuluttomaksi.
Kerrottakoon, että sähkökitaransoittoon merkittävästi vaikuttanut Jimi Hendrix harrasti myös vastaavanlaista toimintaa. Kun ura alkoi saada nostetta, hänellä oli tapana viedä sähkökitaransa panttilainaamoon hieman ennen sovittua esiintymistä ja järjestävä taho joutui käydä lunastamassa soittimen, jotta keikka toteutuisi. Hendrix tunsi arvonsa ja samaa kerrotaan myös Haudanmaasta. Hänelläkin lienee ollut luotto siihen, että kyllä taitavalle soittajalle aina jostain viulu löytyy.
Kyseistä viulua Haudanmaa ei Järvelän mukaan kuitenkaan koskaan myynyt. Ei edes tehtyään professori Heikki Klemetille ja Yleisradiolle niin sanotut “oharit” ja vietettyään viikon teillä tietämättömillä. Klemetti oli aiemmin maanitellut Haudanmaan matkustamaan Helsinkiin ja tarkoituksena oli äänittää soittoa Yleisradioon. Ilmeisesti matkaa varten saadut rahat olivat loppuneet jo Hämeenlinnassa ja pelimannin tie veikin Virroille, jossa hän oli viettänyt viikon soitellen. Paikallisen kaupan myymälänhoitaja oli lopulta kustantanut Haudanmaalle junalipun Voltin asemalle. Muusikko saapui takaisin kotiin viulu huiviin käärittynä.
Viulu talteen
Viulu jäi Mattilan perheen haltuun, mutta jälkipolville se oli toiminut leikkikaluna ja lopulta hajonnut kappaleiksi. Viulun jämät siirtyivät takaisin Laakson suvun haltuun ja Eliaksen poika Tauno Laakso vei sen jalasjärveläisen Frans Isak Kahilakosken korjattavaksi.
–Kahilakoski kokosi viulun ja pintakäsitteli sen uudelleen, jonka jälkeen Elias Laakso kuittaa saaneensa pojaltaan viulun takaisin haltuunsa 19.8.1959. Korjaus tarvikkeineen maksoi 7000 markkaa (nykyrahassa 205,33 euroa), Järvelä kirjoittaa.
Elias Laakson mielestä sointi ei kuitenkaan ollut ennallaan. Myöhemmin hänen toinen poikansa Eino Johannes Laakso vei viulun Tampereen Kaupunginorkesterin jousisoittamia korjanneelle Jaakko Rajalalle, ja kesällä 1983 viulu oli kunnostettu ja pintakäsitelty.
Myöhempi omistaja, laulaja Lasse Laakso otti yhteyttä Kaustisella sijaitsevaan Kansanmusiikki-instituuttiin toivoen viulun päätyvän sinne hyvään talteen. Järvelä sai tietää, ettei instituutilla ollut resursseja sen hankkimiseen. Hän päätti pelastaa viulun itse.
–Viulu on aivan soitettava peli, mutta erityislaatuisen siitä tekee soittimen esimerkillisesti tallennettu historia. Talonpoikaisen ajan soittimia, jotka taitavien soittajien käsissä ovat helisseet, ei ole tiedossa liikoja. Kyseinen viulu on nyt parin vuoden ajan ollut hallussani. Isäni oli vielä mukana matkassa, kun Lasse Laaksolta haimme viulun vartomaan tulevia käänteitä, Järvelä kirjoittaa.
Ympyrä sulkeutuu
Viulun loppusijoituspaikka tulee Järvelän mukaan olemaan Alahärmän Voltin kotiseututalo, joten se palaa takaisin ensimmäisen omistajansa kotiseudulle. Sitä ennen se käy vielä mestaripelimanni Kimmo Anttilan huollettavana. Järvelän mukaan prosessia ovat tukeneet Härmä-Seura ja Alahärmän Lions Club. Viulu laitetaan lasivitriiniin, mutta luukkua ei suljeta. Viulua on siis lupa soittaa.
Ympyrä ei ole kuitenkaan vielä täydellinen. Viululla on edessä vielä yksi keikka. Loppiaisena ulkona paukkuu pakkanen ja Kortesjärven kirkossakin on kylmä. Järvelä seisoo estradilla viulu kädessään hieman jännittyneenä.
–Kun otin sen aiemmin kotelosta, kielet olivat löystyneet. Katsotaan, onko se vielä vireessä.
Hän kokeilee virettä ja hymähtää yllättyneenä ja soittaa Hääpolskan Härmästä kuin ”Hauranmaa houreessa.” Ympyrä on sulkeutunut.
