Lumi satoi niin hiljaa, aivan kuin se olisi pelännyt häiritä talven hiljaisuutta. Puut seisoivat valkoisiin huiveihin kietoutuneina. Neljäs suomalainen jouluni on lähestymässä. Tie kauniisti koristeltuun helluntaikirkkoon oli vilkas, täynnä ihmisiä ja autoja. Kirkon sisällä jouluiltaan valmistautuminen oli ollut käynnissä jo pitkään – vuosittaiseen juhlaan, jota kaikki odottivat, vanhimmista nuorimpiin.
Kirkko oli puinen ja lämmin. Saavuin juuri suomalaisten joululaulujen harjoitusten aikaan. Pianon takaa nouseva ääni kohosi yhä uudelleen, puhtaana ja kirkkaana kuin ikkunan takainen pakkasilma.
Keittiössä valmistettiin herkullisia suomalaisia ruokia.
Ihmiset alkoivat saapua. Sisäänkäynnillä Lea Vasalampi, maahanmuuttajatyön koordinaattori, otti jokaisen tulijan vastaan kuin äiti, halauksin, ja näytti siltä, että kaikki saivat tästä kohtaamisesta enemmän iloa kuin itse juhlan odotuksesta. Lähes jokainen, joka oli tänään tullut juhlaan, elää todellisuudessa hyvin kaukana kotoaan, ja jokainen on tullut Suomeen eri syistä. Minä pakenin sotaa. Mutta tänään täällä on suomalaisia, ukrainalaisia, kazakkeja, thaimaalaisia, slovakkeja, vietnamilaisia, kiinalaisia, myanmarilaisia ja muita maahanmuuttajia, joista Lea huolehtii. Lea on työskennellyt maahanmuuttajien parissa jo monien vuosien ajan, ja tämä äidillinen huomio jokaista kohtaan, hänen todellinen suuri äidillinen sydämensä, luo kodikkaan ilmapiirin jokaiselle ja antaa lämpimän tunteen – aivan kuin se hiljaa kuiskaisi: ”Et ole yksin.”
Juhla alkoi, ja pastori Kari – ystävällinen suomalainen, jonka ääni muistutti rauhallista talvista järveä – kertoi Jeesuksen syntymästä ja luki jouluevankeliumin. Sen jälkeen Marjatta Kivisalo jakoi tarinan omasta elämästään ja lausui kiitosrukouksen Jumalalle ateriasta.
Kuuntelin ymmärtämättä kaikkia sanoja, mutta ymmärsin merkityksen: me olemme täällä kaikki yhdessä – kuin perhe, vaikka olemme tulleet eri puolilta maailmaa emmekä ymmärrä toistemme äidinkieliä. Meitä yhdistää suomen kieli, suomalainen joululaulu, jota lauloimme kaikki yhdessä. Meitä yhdistää suomalainen joulu ja lämpö, jolla meidät ympäröitiin.
Muisteluja jouluherkkujen äärellä
Esitysten jälkeen kaikki istuivat pitkien pöytien ääreen nauttimaan herkullisista perinteisistä suomalaisista jouluherkuista. Keskustelimme arkipäiväisistä asioista, muistelimme joulua Ukrainassa, jaoimme reseptejä, nauroimme ja kerroimme tarinoita siitä, kuinka hirvi oli tukkinut tien. Ja sitten – vakavammista asioista: toivosta, rauhasta Ukrainassa, rauhasta koko maailmassa, siitä että jokainen on huolissaan kotimaastaan. Sillä sydän särkee kodin puolesta, vaikka olisi löytänyt lämpöä toisesta maasta.
Kun juhla oli päättymässä, yllätykset vasta alkoivat. Täysin odottamatta, ehkä aivan Rovaniemeltä asti, Joulupukki saapui luoksemme lahjojen kanssa. Hänellä oli hyvin samanlaiset silmät ja ääni kuin eräällä tutulla suomalaisella miehellä kylästämme, Oskarilla. Tai ehkä he vain näyttivät samalta, kuin veljekset. Me kaikki, aivan kuten lapsuudessa jouluna, saimme lahjoja, unohtumattomia valokuvia, unohtumattomia miellyttäviä tunteita ja muistoja.
Tuntui siltä, että tämä pieni suomalainen kirkko keskellä lumia onnistui antamaan minulle jotakin, mitä olin pitkään kaivannut: kodin tunteen, jota ei edes sota voi viedä pois.
Rohkenen kiittää tästä juhlasta kaikkien läsnäolijoiden puolesta Vimpelin Helluntaiseurakuntaa, Vimpelin kuntaa ja Leaa. Kiitos kaikille tämän ihanan juhlan järjestäjille, ja toivotan kaikille hyvää joulua.
Svitlana Zubenko
