OLI jouluaaton ilta. Tähdet tuikkivat tummalla iltataivaalla. Kireä pakkanen sai metsän puut paukahtelemaan. Puiden oksilla hohti paksu lumivaippa. Kylätiellä näkyi olevan vielä kulkijoita, askeleet olivat kiireisiä. Aaretilla ei ollut kiire mihinkään. Hän oli asunut pienessä tuvassaan yksin jo kymmenen vuotta vaimon, Hilman, kuoleman jälkeen.
Aaretin ajatukset kulkivat vuosien taa. Hilma touhusi aina kovasti ennen joulua. Hän teki rosollia, porkkanalaatikoita ja lanttulaatikoita. Lihaa Hilma paistoi myös uunissa. Ohrapuuro kuului myös joulun aikaan. Hyvissä ajoin ennen joulua Hilma leipoi rukiisia reikäleipiä. Ja aattona leijaili tuvassa aina niin hyvä tuoksu, kun Hilma leipoi pullaa. Hän vaivasi pullataikinan ja letitti sen isoiksi rinkeleiksi. Ne hän voiteli kananmunalla, sirotteli päälle sokeria ja työnsi paistumaan tuvan suureen leivinuuniin.
Jouluaamuna Hilma halusi aina lähteä joulukirkkoon. Joulukirkko alkoi joka joulu kello 7. Kirkolle ei ollut matkaa kuin muutama sata metriä. Hyvissä ajoin jo kuuden jälkeen he lähtivät kävelemään juhlavaatteet päällä. Oli hyvä lähteä ajoissa, että pääsi istumaan. Kävelymatka tuntui Aaretista joka joulu yhtä juhlalliselta. Luonnossa vallitsi rikkumaton hiljaisuus. Silloin tällöin hiljaisuuden hieman rikkoivat ohi ajavien kirkkomatkalaisten, rekien, kulkusten ja hevosten äänet. Kirkko oli kirkkaasti valaistu. Ihan häikäistyi, kun meni sisään. Hilma pyyhiskeli silmiään isolla valkoisella nenäliinalla, kun pappi luki jouluevankeliumia: ”Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa …”
Viimeisen kerran, kun Hilma oli ollut Aaretin kanssa yhdessä kirkossa, oli Hilma jouluevankeliumin jälkeen puristanut hellästi Aarettia käsivarresta ja kuiskannut: ”Aaretti rakas, sinullekin on syntynyt Vapahtaja!” Se tuntui Aaretista niin hyvältä. Mutta yhtäkkiä hän punastui ja säpsähti, näkiköhän ja kuulikohan joku? Aaretti katsoi varovasti ympärilleen. Kaikki näyttivät kuuntelevan tarkkaavaisesti papin puhetta joulun ilosanomasta. Kukaan ei varmaankaan ollut huomannut mitään. Eipä silti, kyllä ne jouluaamuiset jumalanpalvelukset jollakin tavalla Aaretinkin sisintä koskettivat. Ei hän mikään jumalankieltäjä ollut!
Kynttilä yksinäiselle haudalle
Aaretti havahtui ajatuksistaan. Oli aika lähteä viemään kynttilä Hilman haudalle.
Perille päästyään Aaretti otti kynttilän pois kangaskassista. Taskusta hän kaivoi hitaasti tulitikkurasian. Vapisevin käsin hän raapaisi tikun ja sytytti kynttilän. Pienessä tuulenvireessä liekki lepatti kovasti. Aaretti laittoi kätensä tuulen suojaksi ja odotti vähän aikaa. Nyt se paloi jo hyvin! Hän teki hautakiven viereen pienen kuopan. Siihen hän varovasti asetti kynttilän. Vähän aikaa Aaretti seisoi haudalla ja katseli kynttilän palamista. Sitten hän työnsi kangaskassin taskuunsa ja lähti hiljaisin askelin kulkemaan kotia kohti.
Aaretti aukaisi tuvan oven ja astui sisään. Vähän aikaa hänen piti käden kanssa haparoida ennen kuin löysi sähkökatkaisimen. Sitten hän räpsäytti valot tupaan.
Joulusaunassa hän oli käynyt jo päivällä valoisana aikana. Puuronkin hän oli keittänyt ja syönyt jo ennen käyntiä Hilman haudalla. Nyt ei olisi paljon muuta kuin keittäisi kahvit ja kävisi lepäilemään. Aika tuntui jotenkin niin pitkältä. Kun olisi vaikka jotain lukemista. Ne joululehtikauppiaatkaan eivät käyneet tänä vuonna. Kyllä ne aikaisemmin aina ennen joulua kävivät.
Aaretti silmäili kirjahyllyä. Olisikohan siellä mitään lukemista? Yhtäkkiä hänen silmänsä osuivat paksuun kirjaan. Hilman Raamattu!!! Vapisevin käsin hän otti kirjan ja aukaisi sen umpimähkään. Hänen katseensa nauliutui Luukkaan evankeliumin kohtaan: ”Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja”. Hän muisti Hilman sanat: ”Aaretti rakas, sinullekin on syntynyt Vapahtaja!” Aaretti purskahti hillittömään itkuun. Vuosien padot murtuivat hänen sisimmässään. ”Onko minullekin, näin huonolle ja syntiselle syntynyt Vapahtaja? Tuliko Jeesus minutkin vapauttamaan kaikista synneistä?
Jeesus, armahda minua!!! Anna anteeksi kaikki synnit! Jeesus, auta, että minäkin pääsisin sinne taivaaseen mihin rakas Hilma sanoi olevansa matkalla!
Aaretin sisimmän valtasi äkkiä ihmeellinen, yliluonnollinen rauha.
Kaikki tuntui niin puhtaalta! Paha omatunto oli poissa. Aaretti oli saanut kohdata taivaallisen Vapahtajan, joulun Herran. Aaretti laittoi kankeat sormensa ristiin. Kyynelien vielä virratessa hän ensimmäisen kerran elämässään lausui sanat: ”Kiitos, Jeesus, kiitos, että minullekin on syntynyt Vapahtaja”. Aaretti katsoi ulos. Siellä loisti suuri tähti. Ihan niin kuin Betlehemin tähti!
Mirja Metsäpelto
