Vimpeliläinen Maija Isojoki, 86, on elänyt työn ja välittämisen täyteisen elämän – ensin kodinhoitajana ja vanhainkodilla, myöhemmin puolisonsa omaishoitajana.
Elämäntyönsä kautta Maija on nähnyt, kuinka tärkeää on tulla kohdatuksi – ja miten yhteiskunta ja arvot ovat muuttuneet vuosikymmenten varrella.
–Olen ihaillut sitä aikaa, kun useampi sukupolvi asutti samaa taloa tai pihapiiriä. Yksilölliset tarpeet jäivät ehkä taka-alalle, mutta turvallisuuden tunne oli vahva. Kaikenikäiset tulivat hoidetuksi, pohtii Maija.
–Yksinäisyyttä on ollut aina, mutta nykyään sitä on paljon enemmän.
Kahvipöydässä keskustelu soljuu vuosikymmenten taa, nuoren kodinhoitajan arkeen ja työn vaatimuksiin.
–Se työ, jos mikä, kysyi tarmoa ja voimaa. Aina ei paikkaan saapuessa tiennyt, mitä vastassa odotti. Saattoi olla, että ensimmäisenä piti kantaa halot sisälle, nostaa vesi kaivosta ja tehdä tuli uuniin. Työhön kuului ohjesäännön mukaisesti perheenemännän päivittäiset tehtävät, mutta oli niitäkin taloja, joissa olisi teetetty kaikki mahdolliset hommat, Maija muistelee.
Työ oli merkityksellistä, mutta vaativaa. Kodinhoitajilta odotettiin paljon, ja jatkuvasti vaihtuvat työpaikat tekivät arjesta raskasta.
–Oli lottovoitto, jos perheeseen syntyi lapsi. Silloin sai olla viikon samassa paikassa auttamassa perhettä alkuun. Siihen aikaan ei ollut kovin paljon tietoa vauvan hoidosta, mutta meidät oli koulutettu myös siihen.
Paikasta toiseen siirtyminen tapahtui jalan, talvella potkukelkalla.
–Joskus pääsin kouluauton kyydissä, jos aikataulut sopivat. Mutta jos kuski unohti, että olin tullut mukana, jäi paluukyyti saamatta. Silloin piti maksaa omasta pussista taksi, että pääsi kotiin.
Yksinäisyyttä ja surullisia elämäntilanteita
Kodinhoitajan piti hallita ruuanlaitto, lastenhoito, navettatyöt ja siivoukset. Vaatteitakin paikattiin ja myös sairaudenhoito oli osa työnkuvaa.
–Eräässä perheessä oli kahdeksan lasta ja kulkutauti, minä olin siellä apuna. Yksi pojista kurottautui kuumeessa sanomaan sängystään: Maija, kyllä sinusta olisi pitänyt tulla lääkäri. Vastasin, että sitten en olisi ollut täällä teitä hoitamassa, kertoo Maija liikuttuneena.
–Lapsen antama palaute jäi mieleen ikiajoiksi.
Työssään hän kohtasi myös yksinäisyyttä ja surullisia elämäntilanteita.
–Kerran talvella menin erään vanhuksen luo, ja lumen määrästä näki, ettei siellä ollut käynyt kukaan viikkoihin. Silloin ajattelin, että jos vanhan ihmisen pitää asua yksin lumen takana, on systeemissä jotain vikaa.
Maija kertoo kokeneensa ylpeyttä ammatistaan, vaikka kaikki eivät sitä arvostaneetkaan.
–Monestakaan ei siihen hommaan olisi ollut, se oli raskasta ja vastuullista työtä. Vaikka sitäkin kuuli, että ”tarvitaanko kodinhoitajan työhön muka koulutus”. Ehkä juuri siksi liikutuin, kun sain presidentiltä kunniakirjan tehdystä sosiaalisesta työstä. Se oli kaunis ele.
”Omaishoitajien ääni ei tule kuulluksi”
Eläkepäivillä elämä toi eteen uudenlaisen vastuun, kun puoliso Aimo sairastui Alzheimerin tautiin, ja Maijasta tuli omaishoitaja.
–Vastuu oli suuri ja voimat rajalliset. Olen onnellinen, ettei tapaturmia sattunut, mutta raskasta se oli. Pitkään yritin hakea Aimolle paikkaa, mutta sanottiin vain, että ”kyllä sinä pärjäät”. Myönnän tunteneeni katkeruutta, kun samoja hoitotoimenpiteitä saapui tekemään kolme kodinhoitajaa – minä jouduin pärjätä yksin.
Heinäkuussa Aimo sai paikan asumispalveluyksiköstä, ja Maija opettelee nyt uudenlaista arkea. Huoli toisten omaishoitajien jaksamisesta ei silti jätä mieltä rauhaan.
–Omaishoitajien ääni ei tule kuulluksi. Moni on jaksamisen äärirajoilla ja etsii ulospääsyä tilanteesta, hän sanoo vakavana.
Onneksi elämässä on myös paljon voimavaroja: ystävät, terveys ja käsityöt. Maijan käsissä on syntynyt kunnioitettava määrä verhoja, tauluja, villatakkeja ja liinoja, ynnä muita käsitöitä.
–Kun jokin kuluu, se korjataan tai puretaan ja tehdään uutta. En ole koskaan heittänyt mitään pois. Kaikesta vanhasta syntyy aina jotakin kaunista.
Lue myös:
