Isoäitini serkku Maria asui perheineen Karpaateilla. Kävimme isoäitini kanssa usein hänen luonaan vierailulla. Äskettäin selailin kirjaa suvustani ja muistelin yhtä noista matkoista. Maria seisoi puisessa talossa, Karpaattien sydämessä, ikkunan ääressä. Hän oli jo yli kahdeksankymppinen, mutta hänen kätensä muistivat yhä, miten kuparia lämmitettiin tulessa, miten pieniä ristejä taottiin ja pujotettiin lankaan, jotta niistä syntyisi zgarda (perinteinen ukrainalainen kaulakoru). Koriste, jota jo hänen isoisoäitinsä olivat kantaneet. Maria auttoi miestään, joka oli seppä, ja valmisti itse koko elämänsä ajan koruja kuparista, pronssista tai hopeasta.
Zgarda ei ole vain kaulakoru. Se on amuletti. Se on esi-isien ääni.
Se koostuu metalliristeistä, jotka voivat olla yksinkertaisia tai monimutkaisia – auringon tai tähden muotoisia. Niitä kutsutaan nimellä *trijtjatka*, koska niissä on kolme ”sädettä”. Ristilankaa täydentävät usein vanhat kolikot, helmet ja joskus myös kolty (koristeet, jotka ripustettiin päähineeseen temppelitasolla) – pyöreät riipukset, joita aikoinaan käyttivät ruhtinattaret. Zgardoja valmistetaan kuparista, pronssista tai hopeasta, joskus jopa raudasta. Niitä tekivät miessepät, mutta myös naispuoliset mestarit, jotka tunsivat muotojen ja symbolien salaisuudet.
–Meillä Hutsuliassa tyttö sai zgardan äidiltään tai isoäidiltään, kertoi Maria sormillaan vanhaa korua silittäen, sitä samaa jota oli käyttänyt nuoruudessaan. Se ei ollut vain kaunis. Se oli pyhä.
Neuvostoliiton aikaan zgardasta saattoi koitua suuria ongelmia. Kommunistinen hallinto vainosi kaikkea, mikä muistutti uskonnosta, perinteistä tai etnisestä identiteetistä. Ja zgarda, risteineen ja ikivanhoine symboleineen, oli kuin huuto: ”En ole osa imperiumia. Olen hutsuli, ukrainalainen, Karpaattien tytär.”
Maria muistaa, kuinka eräänä päivänä opettaja koulussa otti häneltä zgardan ja heitti sen uuniin.
–Isoäidin taikauskoa, hän huusi. Ja minä ajattelin: poltat sydämeni.
Mutta zgarda selvisi. Niin kuin kansakin selvisi, ja perinteet heräsivät uudelleen eloon. Nykyään zgardaa käytetään paitsi juhlapäivinä, myös osana modernia muotia. Nuoret suunnittelijat tutkivat vanhoja muotoja, etsivät luonnoksia arkistoista ja matkustavat kyliin oppiakseen Marian kaltaisilta mestareilta.
Tunnetuimpiin nykytekijöihin kuuluu Oleksandr Voitovych Kosovasta, joka rekonstruoi vanhoja zgardamalleja museoesineiden perusteella. Javorivissa, Lvivin alueella toimiva perinteisen hutsulitaiteen koulu opettaa nuorille metallin, puun ja nahan työstämistä. Siellä herää henkiin käsityötaito, joka oli jo lähes kadonnut.
Lvivissä ja Kiovassa järjestetään näyttelyitä, joissa zgardat ovat keskiössä. Niitä ostetaan matkamuistoiksi, mutta jotkut ymmärtävät: tämä ei ole vain koru. Tämä on koodi, joka siirtyy sukupolvelta toiselle – kuin laulamaton laulu tai sanaton rukous.
Maria pukee zgardansa, katsoo peiliin. Hänen silmänsä ovat kuin vuoristojärvet: syvät ja hiljaiset.
–Tämä zgarda tunsi vapauden. Ja minä myös, hän sanoi.
Ja hänen äänessään kaikui Karpaattien kaiku.
Svitlana Zubenko
Lue myös:
