Kodissani on esineitä, jotka ovat kulkeneet mukanani muutosta toiseen. Esineitä, jotka ovat koomisia ja rumia, mutta joista en halua luopua, koska ne kantavat mukanaan muitakin merkityksiä kuin käyttöarvonsa. Eräs sellainen esine on sähkövatkaimeni.
Minun perintövatkaimeni on saksalainen 1950-60 luvulla valmistettu Vorwerk, jonka olen saanut aikanaan mummultani. Kummallisella tavalla rumasta keltaisesta vatkaimesta, myrkynvihreine sähköjohtoineen, on tullut tärkeä muistoesine. Aina kun kaivan keittiön alalaatikosta esiin Vorwerk-vatkaimeni, tajuan paikkani sukupolvien ketjussa. Kesän jokaista synttärikakkua leipoessani on isoäitini mukana.
Sähkövatkaimet maksoivat 1970-luvulla 60 Suomen markkaa, nykyrahassa noin 90 euroa. Kenen idea oli ollut ostaa aikanaan varsin arvokas keittiökone ja mitä kaikkea vatkaimella olikaan vispattu? Mistä liikkeestä laite oli ostettu ja millaista arkea mummuni työläisperhe eli? Vatkaimeni vain hyrisee, ei vastaa. Ote nuhjuisesta kahvasta on silti kuin tutun ihmisen kädenpuristus. Kahvassa on selvästi aistittavissa vielä hienoinen aavistus lämpöä.
Elin lapsuuttani 70-luvulla, aikana jolloin kyläillessä isovanhempien luona lapset olivat siivosti hiljaa portailla istumassa kun aikuiset juttelivat, lapset saivat näkyä mutta ei kuulua. Oma äidinäitini jäi väistämättä hieman etäiseksi – elegantiksi, tupakkaa tupruttavaksi hahmoksi, jolla oli aina kauniisti laitetut hiukset ja paljon kissoja.
Minun isoäitini ei ollut pullantuoksuinen hoivaaja vaan seikkalija, kapinallinen ja ikuinen lapsi. Mummuni menehtyi, kun itse olin alle parikymppinen tytönhupakko ja paljon asioita jäi kertomatta, sanomatta ja kysymättä. Jos tapaisimme nyt, monen vuosikymmenen jälkeen, mietin olisiko meillä mitään puhuttavaa, mitään yhteistä? Mutta onhan sentään jotain! On ainakin kummankin vilpitön eläinrakkaus – ja keltainen sähkövatkain!
