On vuosia – tai yksittäisiä tapahtumia – jotka muuttavat elämän ja oman identiteetin suunnan. Minulle muistot jäsentyvät usein urheilun suurten hetkien kautta. Kun mietin, mitä tapahtui minäkin vuonna, sijoitan asiat kesäolympialaisten tai jalkapallon miesten MM-kisojen aikajanalle. Kesä 1971 on kuitenkin piirtynyt mieleen monesta muustakin syystä.
Keväällä keskikoulu loppui, ja edessä oli päätös jatko-opinnoista. Fysiikan opettajani Oiva Ala-aho tokaisi ykskantaan, että sinähän menet tietenkin lukioon. Koska muuta en keksinyt, tartuin neuvoon. Pienestä lauseesta tuli käännekohta. Joskus tulevaisuuden suunta määräytyy nopeasti, eikä päätöstä huomaa ennen kuin paljon myöhemmin.
Toinen tärkeä vaikuttaja siihen aikaan oli äidinkielen opettajamme Leo Lähde. Hän avasi meille kirjallisuuden maailman aivan uudella tavalla. Hänen ansiostaan aloin ymmärtää, että tarinat voivat kuljettaa toisiin maisemiin, avata ajatuksia ja antaa rohkeutta vähän samaan tapaan kuin merkityksellinen musiikin sanoitus…
Musiikkivaltasi elämäni täydellä voimalla. Kun kuulin ensimmäisen kerran Creedence Clearwater Revivalin I Put a Spell on You, maailma tuntui muuttuvan. Kun sain vanhemmilta kinuttua Aiwa-merkkisen kasettiradion, olin onnen huipulla. Evijärvi oli pieni paikka, mutta musiikkielämä oli suurta. Talvella Evijärven nuorisoseuralla ja kesällä Lappajärven Halkosaaressa ja Vimpelin Kisarannassa esiintyivät kaikki kotimaiset huippubändit. Helsingissä asuvat serkut jäivät monesti toiseksi musiikkikokemuksissaan. Järviseutu oli yllättävän rikas kulttuuriseutu.
Elämääni tulivat uudet kiinnostuksen kohteet. Aiemmin kesät olivat kuluneet heinätöissä, perunannostossa ja urheilemalla kotipihan omatekoisella kentällä. Mutta 1971 kuvioihin tuli musiikin lisäksi toinen, vähintään yhtä tärkeä asia: tytöt. Niiden vuoksi lenkkarit jäivät entistä useammin naulaan. Oma kiinnostukseni tyttöihin oli varmaan suurempaa kuin päinvastoin, mutta tahtoa kuitenkin oli.
Kesään liittyi myös ulkoinen muutos. Selman kaupasta ostetut vaatteet eivät enää kelvanneet. Oli saatava leveälahkeiset farkut, pitkä sininen maksitakki ja punaiseksi värjätty lierihattu. Helsingissä asuva siskoni toteutti muodonmuutoksen loppuun: hiukset värjättiin mustiksi ja kiharapilveksi. Kun palasin kotikylään, kaverit tuijottivat hämmentyneinä.
Suomalainenproge-musiikki kukoisti, kärkiniminä Tasavallan presidentti ja Wigwam. Jälkimmäinen soitti Tavastialla 6. kesäkuuta, mukana nuori Jukka Tolonen kitarassa. Maalaispojan matka Tavastialle ei ollut helppo. Siskon kanssa käytiin etukäteen harjoittelemassa bussit ja kävelyreitti, etten yöllä eksyisi.
Juha Väätäisen legendaariset voitot Helsingin olympiastadionilla sykähdyttivät koko kansaa ja myös minua. Mutta vaikka hän juoksi kaksi Euroopan mestaruutta, omat lenkkarini pysyivät nurkassa – musiikki, tytöt ja uudet seikkailut veivät ajan ja voimat.
Vasta kymmenen vuotta myöhemmin kipinä palasi. Silloin juoksu ei enää ollut vain liikuntatunti koulun kentällä, vaan omaa aikaa ja rauhaa. Huomasin, että kilometrien taittaminen antaa samaa vapautta kuin hyvä kappale tai kiehtova kirja. Jalkojen rytmi ja hengityksen tahti toivat takaisin sen ilon, jonka olin kesänä -71 jättänyt tytöille ja musiikille.
Kesä 1971 jäi mieleen vuotena, jolloin musiikki soi, tytöt hymyilivät (joskus), maailma aukesi suurempana kuin ennen. Mutta niin kuin hyvät muistot, myös juoksu osaa odottaa. Se palasi elämääni, kun olin valmis taas juoksemaan – tällä kertaa omilla ehdoillani ja vähän enemmän elämää nähneenä.
Leevi Norrena
