Tinuri, englanniksi tinkerer, oli kiertävä käsityöläinen, jonka tehtävänä oli korjata ja paikata erityisesti metallisia astioita. Ammatin juuret ulottuvat Brittein saarille esiteolliseen aikaan, ja Suomessa tinuria kutsuttiin muun muassa kiertäväksi peltisepäksi tai kattilanpaikkaajaksi. Työ vaati hyvää näköä, tarkkuutta ja kädentaitoja, sillä tina piti saada pysymään saumassa tiiviisti ja kestävästi.
Tinurin taito ja työvälineet
Tinurin perustyökalu oli kolvi eli juottovasara, jonka avulla tina sulatettiin saumoihin. Työhön liittyi kemiallisia aineita: sinkkipellin palasia liuotettiin suolahappoon, jolloin syntynyt liuos toimi juoksuttimena ja puhdisti saumat ennen juottamista. Astian korjaaminen saattoi valmisteluineen viedä useita tunteja, ja työ edellytti sekä huolellisuutta että materiaalien tuntemusta.
Koska kupari on myrkyllinen, sitä ei voitu käyttää sellaisenaan, vaan astioiden sisäpinnat päällystettiin tinalla. Tämä teki tinurin työstä tärkeää etenkin sodan jälkeen, kun uusia astioita oli vaikea saada ja kupariset pannujen, kattiloiden ja pesuvadien käyttöikä haluttiin maksimoida.
Paikallisia mestareita
Vimpelissä tunnettiin 1900-luvun alkupuolella useita taitavia tinureita ja käsityöläisiä. Aukusti Kataja (s. 1893) oli arvostettu kelloseppä ja kahvipannutinuri. Hänen poikansa Eemeli jatkoi perinnettä ja muistetaan monipuolisena ammattilaisena, muun muassa sähköasentajana.
–Tinurin työ vaati ehdottomasti tarkkuutta ja puhtautta, koska tina piti saada pysymään korjattavassa kohdassa, muistelee Veikko Kataja isänsä Eemelin työskentelyä.
Katajan suvussa siirtyi sukupolvelta toiselle sekä kädentaitoja että työkaluja, kuten vanha kolvi.
Järviseudulla oli talosta taloon kierteleviä tinureita, jotka tinasivat muun muassa edellä mainittuja kuparipannuja. Sodan jälkeen, kun oli pulaa astioista ja emali kului astian pinnalta, jouduttiin esimerkiksi viiden senttimetrinkin reikiä paikata, esimerkiksi pesuvadeista. Kädentaitajille oli kysyntää sinä aikana, vaikka työttömyyttä oli paljon.
Olli Uusitupa muistaa myös ”Höykkylän tinurin”, joka aikoinaan kiersi talosta taloon. Vierailu oli aikansa tapahtuma: tinurille tarjottiin talossa tuliaisiksi viinaryyppy ja läksiäisiksi juustoa ja leipää. Päiväpalkka oli vaatimattomat kaksi markkaa.
Aimo Hallapuron mukaan pitäjässä oli 1–2 tinuria, jotka kulkivat Järviseudulla ja Keski-Pohjanmaalla ja saattoivat yhdessä päivässä työskennellä kahdessa talossa ja yöpyivät usein viimeisessä kohteessa. Hän muistaa myös pariskunnan, joka liikkui kävellen ja teki tinurin töitä yhdessä.
Sääksjärveläinen Antti Rannanpää on jäänyt elävästi paikalliseen muistiin. Hän oli itseoppinut tinuri, joka kiersi taloja polkupyörällä ja teki työnsä ohella myös suutarin töitä ja kauppasi käsineitä. Hänen uransa alkoi nuorena aikuisena ja jatkui pitkälle keski-ikään.
–Tinuri oli tärkeä ammatti sodan jälkeen, koska ennen sotia ostetut kupariastiat käytettiin loppuun saakka. Tinapannut olivat osa arkea ja juhlaa, osana kodin keskeistä astiastoa. Teräsastioita ei ollut.
Mässbacka määrittelee hyvän tinurin uteliaaksi, kuten sepän, joka oli kiinnostunut metalleista ja niiden käyttöominaisuuksista.
–Heidän piti hankkia itse työssä tarvittavat aineet. He olivat lahjakkaita ja monitaitoisia.
Ammatin hiipuminen
Tinurin työ väheni nopeasti 1960-luvulla, kun elinkeinorakenne muuttui ja elintaso nousi. Astioiden materiaalit vaihtuivat kuparista ja emalista teräkseen, joka ei vaatinut samaa huoltoa. Myös käsityön luonne muuttui: välttämättömästä tarve-esineiden korjaamisesta siirryttiin harrastuspohjaiseen itseilmaisuun.
Vaikka ammattina tinuri on hävinnyt, sen perintö elää paikallisissa muistoissa, tarinoissa ja jopa katujen nimissä – esimerkiksi Soinissa on yhä Tinurintie, muistona kadonneesta mutta aikanaan tärkeästä käsityöperinteestä.
”Esineiden muotokieli kiehtoo”
AIKOINAAN kupariastiat aina luetteloitiin perunkirjoituksessa, niin tärkeitä ne olivat.
Aimo Mässbackalle vanhat kupariastiat eivät ole pelkkiä esineitä, vaan niissä on historia mukana.
–Jokaisella esineellä on oma tarinansa. Niissä aika pysähtyy. Tinurin tai sepän jäljet näkyvät kuparikannussa.
Isompi Mässbackan kahdesta kuparipannusta, kaksilitrainen, on teollisesti tehty. Siinä näkyy valmistajan logokin ”OPA”, joka on brändi vuodesta 1926. Nykymainoskin kertoo tuotteen tasosta: ”Laatua keittiöön!
Niin sanottua hellapannua käytettiin muun muassa pesuveden lämmittämiseen. Pannussa on rengas, jonka syvennys on noin kaksi senttiä.
–Pannu lämpeni nopeammin tämän vuoksi, kertoo Mässbacka.
–Pientä kuparikannua käytettiin muun muassa kahvinkeitossa ja sillä valmistettiin neljä kuppia kahvia. Kannun sisällä näkyy tinakorjaus; astia on ollut käytössä jo ennen sotia. Kuparipannua ei ole teollisesti valmistettu.
–Läkkisepän tekemä litran mitta on vuodelta 1955 ja se on ”kruunattu” 1929, kertoo Mässbacka.
Sillä mitattiin maitoa, ei jauhoja. Se on ostettu 1950-luvulla Vimpelin Osuuskaupasta. Kruunaajia maakunnissa erikseen. Kruunauksella mitta virallistettiin. Vanhoissa mitoissa, esimerkiksi pienissä punnuksissa on myös yhden kruunun kuva. Nykyään se vastannee sertifikaattia. Merkki on kruununvoudilta, joka on Ruotsin vallan ajan perua. Kruunusymboli viittaa myös laatuun, brändiin tai statukseen.
Näiden esineiden fyysisen olemuksen ohella taustalla olevat kertomukset täydentävät esineen todistusarvoa omasta aikakaudestaan. Esineet kertovat ihmisen arkielämästä.
Lasse Pippola
