Maitolaitureita, maalaismaiseman tienviittoja ja maamerkkejä, alettiin rakentaa 1920-luvulta alkaen, ja ne yleistyivät etenkin toisen maailmansodan jälkeen maitoautojen eli tonkissa kuljetetun maidon keruuseen. Järviseudulla samaan aikaan alkoi syntyä pienten kylämeijereiden tilalle keskisuuria meijereitä. Vimpelissä meijerihanke levisi eloon 1927. Tämä johtui muun muassa maidontuotannon lisäyksestä.
Oivana treffipaikkana se ei ollut suomalainen keksintö. Ruotsissa niitä kutsuttiin myös maitolaitureiksi (mjölkbrygga) ja maitopöydiksi (mjölkbord), Vimpelissä hinkkipukki, maitokoppi, kuskipukki, tonkkateline ja niin edelleen. Ruotsin kieleen sana tuli vuonna 1917.
Matka tansseihin vei usein maitolaiturin kautta ja virvokkeita nautittiin, pidettiin ”etkot” ennen paikalliseen baariin menoa. Sinne kokoonnuttiin meikkaamaan, pukeutumaan, tupakoimaan, pussailemaan, laulamaan iskelmiä ja sopimaan kyytejä. Maitolaiturit, kuten kyläkaupatkin, olivat tapaamispaikkoja joissa vaihdettiin uutiset. Miehet saattoivat kokoontua ”maitolaituriparlamentteihin” sopimaan yhteisen tien hoidosta, talkoista tai hevosten käytöstä. Ilman vaimojen valvovaa silmää niissä uskalsi pelata myös korttia ja juoda sahtia, pilsneriä tai kaupungista ostettua Koskenkorvaa. Maitolaituri oli luonnollinen pysäkki erilaisille kulkuneuvoille. Ulkopaikkakuntalaisiakin saattoi eksyä niihin. -”Jupiter-mopolla hirveetä kyytiä kylän suurimmalle maitolavalle. Räntäsatteessa ootelttiin, tullooko naessii”, sanoi vappuna 1969 lieksalainen nuori mies.
Ennen Rantakylässä asunut kertoo:
-Meillä oli kylän yhteinen maitolaituri, joka sijaitsi Hirsniementien varrella. Sinne tuotiin maitoa ja sieltä tultiin punaisella Valmetilla hakemaan maito. Se on kyläläisten, ennen kaikkea kylämiesten kokoontumispaikka. Murtoniemessä linja-auto pysähtyi. Pysäkit oli harvassa. Lehosen maitolaiturilla odotetiin muita ja lähdettiin yhdessä kylillekin. Paikkana se kuului suomalaiseen perinnemaisemaan. Maitolaituri herätti lapsena uteliaisuutta ja siellä oli jännittävää leikkiä. Se sopiva paikka ottaa kyytiin, koska sijainti tiedettiin.
Sotien jälkeen maitolaiturit yleistyivät, kun karjalaissiirtolaiset ja rintamamiehet pystyttivät pientiloja.
Elinkeinorakennemuutoksessa Suomessa 1970-luvulla maitolaiturit alkoivat vähetä. Niitä oli 1950-60-luvulla satojatuhansia. Nykyään ne ovat purettu tai ränsistyneitä.
Maitolaiturikulttuuri syntyi sata vuotta sitten
Maitolaiturikulttuuri kertoi miesten ja naisten roolista maaseutuyhteisössä. Jaana Laamasen väitöskirjassa ”Maitolaiturilla” 2001 halusi tutkia lapsuuden muistoja, kun palasi 25 vuoden tauon jälkeen lapsuuspaikalle. Lähellä kotipihassa maitolaituri ollut oli leikkipaikka pikkusiskon kanssa ja yläasteikäisenä odotettiin aamuhämärässä muiden kanssa linja-autoa. Näin toteaa Laamanen kirjan esipuheessa. Maitolaiturit olivat tutkimuksen mukaan erityisesti miesten vapaa-aikaviettopaikkoja.
–Kun Lakaniemeen tuli kahvila, siirtyi tapaamispaikka laiturilta sinne, kertoo Olli Uusitupa.
Alkuaikoina tien varressa ei ollut laituria, vaan maitotonkat jätettiin maahan tai esimerkiksi perunalaatikon päälle. Myöhemmin rakennettiin maitotonkkia varten koroke. Uusitupa muistelee, että laituri oli leveydeltään ehkä 3,5 ja 1,5 metriä. Eli kuvissa olevat laiturit olivat kolme kertaa pienemmät.
Eräs kirjastonhoitaja kertoi, että Huopanassa sitä kutsuttiin 60-luvun lopulla maitopukiksi. Maitokärryssä oli muutama tonkka.
Uusitupa kertoo, että naiset useimmiten veivät 128-numeroiset tonkat laiturille. Miehet tekivät ulkotöitä, liikkuivat kodin ulkopuolella enemmän, ja tämän vuoksi naiset kantoivat raskaita tonkkia laiturille.
Isommat pojat veivät myös tonkkia. Maitokärryyn, ns. vesikelkkaan laitettiin maitotonkat talvisin, kesäisin maitokärryt. Aamuisin lypsyn jälkeen äiti vei tonkat laiturille ja ne haettiin iltapäivällä pois. Pyhälahdesta reellä tuodut tonkat täyttivät kärryt.
–Polkupyörillä mentiin laiturille ja istuessamme polkupyörässä toinen jalka oli laiturilla, kertoo Uusitupa.
Maitolaituri on monen muistossa ja niillä on usein tarinansa. Uusitupa toteaa laiturien olevan muisto maaseudun menneistä ajoista.
1950-luvulla maidon kuljetusmahdollisuudet meijeriin paranivat ratkaisevasti, jolloin maantieverkosto laajeni ja parani, toteaa Laamanen väitöskirjassaan. 70-luvulla loppuneet pikkumeijerit oli käännekohta, sillä imuautot ottivat maidon ja veivät sen Seinäjoelle. On arvioitu, että tuolloin oli enää 90 000 maitolaituria, kun koko Suomessa niitä oli sodan jälkeen satojatuhansia.
Ruotsalainen kaverini Boråsista muisteli ensimmäiseksi, että ne oli ne ajat, jolloin piti pitää maito kesällä kylmänä.
”Ja, det var tider det – att hålla mjölken kall på sommaren!”
Uusitupa kertoo, että maito saatiin pidettyä kylmänä vinttikaivossa upotettuna tonkat kylmään veteen. Ne saattoivat olla kolme metriä syviä ja vettä 2500 litraa. Vanhaa mesopotamilaista keksintöä käytettiin siis maidon säilytykseen. 60-luvulla ei ollut enää vinttikaivoja.
1950-luvulla Lakaniemen korkeimmalla kohdalla oli Antti Lakaniemen avolaituri. Niihin tehtiin myöhemmin liukuovi, koska linnut nokkivat juustoa ja voita. Noin sata metriä vanhan Lakaniemen koulusta oli Seppälän talon kohdalla laituri.
–Maitopukkeja oli myös Vinnissä ja Sääksjärvellä arvelee Uusitupa. Oli myös yhteisiä maitolaitureita.
Niin sanotuilla rahtihevosilla vietiin 50-luvulla tonkat meijeriin ja traktoreiden yleistyessä 50-luvun lopulla vihreällä esim. Harjun Henrikin vihreällä Zetor 25A:llä ja Valmetilla vietiin maito. Massey-Ferguson ”Massikat” tulivat sen jälkeen. MF 35 oli 3-sylinterinen ja 42 ”heppaa”. Antti Lakaniemellä ja Verneri Katajalla oli” Massikka”. Hevosten määrä väheni dramaattisesti 1930-1939. Kun Vimpelissä oli 1930 hevosia 612, 1969 enää 73, Lappajärvellä 750 ja 199. Koko Järviseudulla oli 1930 4085 hevosta, kun 1969 1107, kirjoitti Matti Viitaniemi Järviseudun historia -kirjassa.
Maitohinkki sopii koristeeksi ja kertoo historiaa
Maitohinkki on historiallinen termi, jota käytettiin perinteisesti Suomessa kuvaamaan astiaa, jossa maitoa säilytettiin tai kuljetettiin. Maitohinkit olivat usein valmistettu puusta tai muusta luonnonmateriaalista ja niillä oli tärkeä rooli maatalousyhteiskunnassa. Maitohinkkien käytöstä on jäänyt jälkiä perinteisiin suomalaisiin elämäntapoihin ja maatalouden käytäntöihin, ja ne ovat osa suomalaista kulttuuriperintöä. Maitohinkki sopii nykyisinkin koristeeksi esimerkiksi parvekkeelle, kuistille tai kasvihuoneeseen, missä se on sateelta suojassa.
Hinkki on samalla omaan lapsuuteeni ja äitiini liittyvä muistoesine ja tunne-esine. Tähän esineeseen liittyy siis monenlaisia käsitteitä ja päällekkäisiä käyttöyhteyksiä.
Lasse Pippola
