Suomi ikääntyy vauhdilla. Samaan aikaan korostetaan, että ikäihmisten äänen tulee kuulua heitä koskevassa päätöksenteossa. Tätä varten kuntiin ja hyvinvointialueille on perustettu vanhusneuvostot, joiden asema perustuu lakiin. Paperilla kaikki näyttää hyvältä. Käytäntö herättää kuitenkin kysymyksen: kuullaanko vanhusneuvostoja silloin, kun niillä on vielä mahdollisuus vaikuttaa?
Liian usein vastaus on ei.
Moni vanhusneuvoston jäsen kertoo saman kokemuksen. Lausunto pyydetään vasta, kun ratkaisut on käytännössä jo tehty. Kuuleminen täyttää lain kirjaimen, mutta ei sen tarkoitusta. Vaikuttamisesta tulee hallinnollinen rutiini.
Vanhusneuvostolla ei ole päätösvaltaa, eikä tarvitsekaan olla. Päätökset kuuluvat valtuustoille, hallituksille ja viranhaltijoille. Lain tarkoitus on kuitenkin selvä: ikääntyneiden näkökulma on tuotava mukaan valmisteluun riittävän varhain, jolloin vaihtoehtoja voidaan vielä arvioida ja ratkaisuja muuttaa. Muuten lain henki jää toteutumatta.
Miksi näin käy? Onko kyse kiireestä, valmistelukulttuurista vai siitä, ettei vanhusneuvostojen asiantuntemusta aidosti arvosteta? Oli syy mikä tahansa, osallistuminen nähdään liian usein velvollisuutena eikä voimavarana.
Ikääntyneidet arjen kokemusasiantuntijoita ei kuulla
Vanhusneuvostojen jäsenet ovat ikääntyneiden arjen kokemusasiantuntijoita. He tietävät, miten päätökset näkyvät terveydenhuollossa, joukkoliikenteessä, palveluasumisessa ja kotona asuvan vanhuksen elämässä. Tätä tietoa ei löydy tilastoista eikä talousraporteista, mutta ilman sitä päätöksenteosta puuttuu olennainen näkökulma.
Toinen epäkohta on se, ettei vanhusneuvostolla yleensä ole oikeutta tehdä valtuustoaloitteita. Aloite on tärkeä keino nostaa kehittämistarpeita poliittiseen keskusteluun, mutta vanhusneuvoston on etsittävä valtuutettu viemään asia eteenpäin. Hyväkin ehdotus voi jäädä tekemättä, jos sille ei löydy puolestapuhujaa.
Valtuustoaloiteoikeus ei siirtäisi päätösvaltaa vanhusneuvostolle. Aloite on vain esitys asian valmistelusta, ja päätösvalta säilyisi valtuustolla. Siksi on vaikea nähdä perustetta sille, miksi lakisääteiseltä vaikuttamistoimielimeltä puuttuu tämä mahdollisuus. Kunta ja hyvinvointialue voi hallintosäännöllään antaa vanhusneuvostolle laajemmat vaikutusmahdollisuudet, mutta näin tapahtuu edelleen harvoin.
Kyse ei ole vain vanhusneuvostoista, vaan demokratian uskottavuudesta. Jos kuuleminen tapahtuu vasta päätösten jälkeen, osallistuminen on näennäistä. Jos ikäihmiset otetaan mukaan valmisteluun ajoissa, toteutuu myös lain tarkoitus.
Kysymys ei ole siitä, tarvitseeko vanhusneuvosto enemmän valtaa. Kysymys on siitä, annetaanko sille mahdollisuus käyttää sitä vaikutusvaltaa, jonka lainsäätäjä on sille tarkoittanut. Muuten on perusteltua kysyä, onko vanhusneuvosto vaikuttaja – vai pelkkä kumileimasin.
Pauli Kankaanpää
Etelä-Pohjanmaan Hyvinvointialueen ja Seinäjoen kaupungin
Vanhusneuvoston puheenjohtaja
