Osa 1: Matkalla aamun halki
Kauas on pitkä matka. Ajatus kimpoilee edestakaisin päässäni, kun ajan halki kauneimman kesäisen Suomen, pohjoista kohti. On varhainen aamu, ja yön uni kummittelee mielessäni.
En tiedä missä olin siinä unessa. Siinä oli polku, joka kulki niityn halki, alas kohti tummaa metsää. Meitä oli monta ihmistä sillä polulla, ja minusta tuntui, ettei osa meistä todella ollut siellä. Tunsin viileän, kostean heinän jaloissani ja pienet kivet, joita polulla joissain kohtaa oli. Oli kesäyö, utuinen hämärä maiseman yllä. Kun tulimme metsän rajaan, jännityin jotenkin. Se oli kiihtynyttä, innostunutta jännitystä, odotusta. Yhtäkkiä olimme perillä ja edelläni kulkevat asettautuivat piiriksi jonkun maassa olevan ympärille. Se oli lähde, ei kovin kummoisen näköinen, mutta yhtäkkiä sen valaisi punertava hehku ja joku ojensi minulle pientä ruukkua, johon oli otettu vettä. Kohotin sen huulilleni ja join, en tiedä miltä se tuntui, sillä heräsin, mutta heräämisen hetkellä tuntui, kuin joku salaisuus olisi selvinnyt, kuin minussa olisi nyt jotain uutta, mitä aiemmin ei ollut.
Näin paljon unia, joten sinänsä vieraissa paikoissa ja oudoissa tilanteissa oleminen ei ollut minulle uutta. Ja käytin surutta hyödykseni jokaista unta, jonka näin – kirjoitin ne mahdollisimman tuoreeltaan yöpöydällä olevaan unikirjaani. Kummassakin julkaisemassani teoksessa oli näkemiäni unia, joko unina tai ihan todellisina kokemuksina, ja olin aina ajatellut, että kirjoittajan työssä tietty irrallisuuden tunne ja vapaus oli olennaista. Sitä unet minulle merkitsivät.
Käännyin Alavudelta kohti Pohjanmaata ja hörppäsin termosmukista jo hieman jäähtynyttä kahvia. Mielessä vilahti kotiin nukkumaan jäänyt perhe; puoliso kuorsaamassa kevyesti tumma kesäparta kasvoillaan, tyttäret kääriytyneinä peittoihinsa kuin blondit muumiot. Oliko hieman itsekästä jättää väliin puolison serkun häät, vaikka ei pitänyt morsiamesta juurikaan, tai juuri siksi, ja lähteä kirjoittamaan teosta, jonka olisi pitänyt jo olla valmis? Työkiireet olivat korrekti tapa välttyä ei-toivotuilta juhlilta.
Auton keltainen öljyvalo välähti tuttuun tapaan, ja minulta pääsi huokaus. Jos olisin menestynyt kirjailija, enkä vain rämpivä ja jotenkin pärjäävä, ajaisin autolla, jota ei tarvitsisi huoltaa ja korjata kaiken aikaa. Elämä olisi muutenkin helpompaa. Voisimme sanoa hyvästit kerrostalokolmiolle ja hankkia viimeinkin huvilan puutaloalueelta. Voisimme piipahtaa ulkomailla koko perheellä, Euroopan kaupunkeja koluamassa, ja hengailla talvisin kuumilla trooppisilla hiekkarannoilla vailla huolta huomisesta.
Onneksi oli Airi-täti ja tämän mökki; ilmainen paikka viipyä ja kirjoittaa. Olin luvannut serkulleni Katjalle tehdä pieniä talonmieshommia mökillä vastineeksi käytöstä. Airin mökki järven rannalla oli ollut minulle rakas paikka lapsesta saakka. Vietin siellä paljon aikaa kesäisin Airin ja Katjan kanssa. Katja ja minä leikimme paikallisten lasten kanssa, uimme ja seikkailimme, luimme Akkareita ja Airin eksältä jääneitä Tex Willereitä. Sitten tuli teini-ikä, Katja ei enää halunnut tulla mökille ja sitten hän lähtikin ulkomaille. Nykyisin Katja asui Saudi-Arabiassa perheineen ja Airi Keski-Pohjanmaalla vanhusten asumispalveluyksikössä muistisairautensa vuoksi. Emme olleet nähneet vuosiin, mutta Katjan kanssa vaihdoimme somessa kuulumisia ajoittain.
Kauas on pitkä matka. Tunsin, että tämä siirtymä läpi puolen Suomen veisi minut kauas arjestani ja lähemmäs sitä maailmaa, sitä mielentilaa, jossa kolmas romaanini syntyisi ja valmistuisi siitä aihiosta, jonka olin luonut. Se oli ikään kuin kuoriutunut munasta ja paljastanut olemuksensa, mutta edelleen pirstaleina kuin munankuoret levällään, odottamassa, että kokoaisin sen valmiiksi tarinaksi, joka koskettaisi, haastaisi ja innostaisi lukijansa niin, että siitä tulisi iso menestys ja sen jälkeen voisin tehdä saman, uudelleen ja uudelleen, Sillä se oli sitä, mitä halusin tehdä: kirjoittaa, luoda maailmoita. Synnyttää jotain uutta siitä, mitä joskus oli ollut, nuotintaa jo eläneiden ihmisten tarinat lihaksi ja vereksi, aivojen synapsien kautta todeksi jokaisessa päässä, joka lukisi noita kirjaimia. Herättää henkiin jotain, mitä oli ehkä joskus ollut, tai sitten se oli ollut jotain muuta, mutta minun aivojeni kautta se muodostuisi merkitykselliseksi jälleen.
Ajatusten velloessa unessa ja etäisyydessä ajoin loppumatkan kuin unessa. Yhtäkkiä havaitsin, että pieni kaupunki oli tässä, tutut viitat, tutut talot, tuttu käännös (uudet kierrosliittymät) ja yhtäkkiä edessä avautui ranta. Kivet rapisivat auton renkaiden alla, kun parkkeerasin tuttuun pihaan ja nousin autosta.
Oli hiljaista. Oli aamu. Oli kesä. Olin Airin mökillä Lepolassa.
Jalkani veivät minut pieneen niemen nokkaan, josta avautui maisema järvelle ja saarille. Olin kaivannut tätä hiljaista rantaa, jonka ainoat äänet olivat lokkien mekastus kauempana, ja traktorin jyrinä kylätiellä takanani. Olin rannalla, jolla oli asuttu yli 500 vuoden ajan, ja jolta paikkakunnan asutus oli levinnyt ympärille. Vaikka 500 vuotta oli eteläisen Suomen historian rinnalla vain pieni pala, oli täältä lähtenyt ihmisiä, jotka olivat olleet vaikuttamassa maan historiaan niin taiteessa ja kulttuurissa kuin politiikassa ja urheilussakin.
Itse asiassa, kun sitä mietin, miten heitä olikin niin paljon verrattuna pitäjän väkimäärään?
Minut herätti ajatuksistani iloinen huuto, joka kuului viereiseltä niemeltä. Joku seisoi laiturilla, joku punatukkainen nainen punaraidallisessa mekossa, huitoi ja huusi nimeäni: Taru, oletko se tosiaan sinä?
T. P-T.
Jatkuu viikon kuluttua.
